tiistai 6. syyskuuta 2016

Olenko liian heikko elämään? En kestä vastoinkäymisiä, vaikka luulisi että elämä on minusta jo kouluttanut sinnikkään. Ei se ole. Pitkästä aikaa tuntuu että elämä ei ole minua varten. Kukaan ei oikein ymmärrä minua. Ei sillä että haluaisin kuolla.

Ennen itsemurha oli ratkaisu. Samoin viiltely. Joskus nykyisinkin ikävän asian kohdattuani mieleen tulee ajatus: "viillä" tai "kuole". Säikähdän niitä mutta tajuan niiden olevan vain vanhoja ajatusmalleja. Jos ahdistaa, ne ovat ensimmäiset vaihtoehdot, vaikken ehdi oikeastaan edes ajatella asiaa sen enempää.

Nykyisin ahdistuksen yllättäessä keinot ovat vähissä. En voi turvautua vanhoihin keinoihin. Itsemurha ei ole ratkaisu eikä viiltely auta yhtään mitään. Tuntuu usein että ahdistus murskaa minut alleen. Tekisin ahdistusharjoituksia, mutta ne eivät auta. Saan ehkä minuutin helpotuksen, mutta sitten ahdistus palaa.

Menen ahdistuksen tullessa paniikkiin. En voi tehdä mitään mikä auttaisi. Tuntuu että olen lukittuna pieneen laatikkoon. En voi liikkua, en voi tehdä mitään. En pääse ulos. Happi loppuu. Kuolen tähän paikkaan. Ympäristö katoaa, pyörii, liikkuu. Pakko tehdä jotain. Pakko. Ei vain ole keinoja.

Olen jo monta vuotta joutunut pärjäämään ahdistuksien kanssa. Ahdistus tuntuu aina yhtä kamalalta. Toisen on vaikea ymmärtää mitä pään sisällä silloin tapahtuu. Sairaalassa sitä ei ymmärretty, ei kotona, ei oikein missään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti