tiistai 27. syyskuuta 2016

Ylppärit tältä erää ohi, jes! Ne meni ihan jees, tässä odottelen tuloksia jotka saapuvat ensi viikolla. Eilen olikin aika kiva kun muistin kouluun saapuessani että ei saakeli, unohin ottaa puolet lääkkeistä :D Kylmä hiki virtasi selkää pitkin ja tärisytti, mutta silti jaksoin vetää koko kirjotuskerran kunnialla läpi. Loistofiilis, vaikka vieressä oleva matikan kirja odottelis vähän laskijaa...

Eilen iski pitkästä aikaa painoahdistus. Ostin kaupasta sipsejä, ja matkalla kassalle mietin pitäiskö mun sittenkin viedä ne takaisin hyllylle, mutta ne päätyivät sitten kuitenkin kauppakassiin. Mua ei ahdista keho ulkonäöllisesti, tai no, vähän, muttei sellaisella anorektisella tavalla. Ajattelen vaan mitä muut miettii kun oon lihonnut aika paljon tässä vuoden aikana...Että miettiikö ne että oon laiska ja että mulle kyllä ruoka maistuu...Haluaisin myös vähän kiinteytettyä kehoa ettei tuu mitään terveyshaittoja. Oon syönyt nyt viikon ajan tosi epäterveellisesti, eikä se kyllä varmasti edistä mitään terveyttä. Varsinkaan kun en liiku minnekään muualle kun kauppaan, menoille ja kouluun pyörällä. Siitä ei hirveästi kerry mitään liikuntaa kun kaikki palvelut on tässä lähellä. No, ehkä mä jostakin kerään voimia aina silloin tällöin käydä vaikka pikku kävelylenkillä.

Viime viikot meni jotenkin ihan hujauksessa enkä tiedä edes mihin ne katosivat. Ylppäreiden aikaan tuntui että eli jotenkin ihan eri maailmassa. Vähitellen olen kuitenkin palannut taas arkeen. Siihen typerään harmaaseen arkeen, jonka mukana palaa ahdistus ja kaikki surullisuus. En ole viillellytkään aikoihin, mutta voi kun tekisi mieli...Mun isoin motivaatio parantumiseen on se, että haluan päästä opiskelemaan psykologiaa. Tuntuu pahalta kuitenkin kun ei voi vaan sanoa itselle että paranenpas nyt tästä ja olen kuten muut. Harmi vaan että aika ajoin tuntuu vaan niin turvalliselta upota sairauden maailmaan. Tuntuu että se on jotenkin suojakuori ikävien asioiden varalle. Iloisena kun kaikki ilo ja onni on hetkessä menetetty, mutta surussa ei tarvitse kokea sitä menetyksen tuskaa.

2 kommenttia:

  1. Ihanaa, kun sulla on sentään edes vaikkakin yksi motivaatio jatkaa elämää: tuo opiskelu. Mahtavaa! Pidä siitä kiinni. Oot taitava kirjoittamaan, tykkään. Hali! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivon että se jaksaa auttaa mua parantumaan :) Voi kiitos <3 Sulle kans hali :)

      Poista