lauantai 29. lokakuuta 2016

Luin parin vuoden takaisen kesän päiväkirjaa. Aloitin eilen ja tänään sain sen päätökseen. Nyt tärisyttää ja on kylmä. Keho reagoi aina näin kun muistelen sairaala-aikoja. Päässä pyörii niin monta asiaa.

Olinhan mä silloin huonossa kunnossa, vaikka olinkin pärjännyt parisen kuukautta ilman osastoa. Viiltelin ja mulla oli itsemurha-ajatuksia. Ja päällimmäisenä välinpitämättämyys kaikkea kohtaan. Mulla oli paha ahmimisongelma ja lihosin koko ajan, kun en pystynyt olemaan syömättä. Vein ruokaa salaa vessaan ja söin siellä tai ryntäsin ruokien luo heti jos vanhempien silmä vältti.

Sitten kerroin yliannostuksesta, jonka otin päivänä, joka oli liian normaali. Silloin ei tapahtunut mitään erikoista. Kävin suihkussa, puin puhtaat vaatteet päälle. Ja vedin lääkkeet. Adrenaliini virtasi, mutta muuten päivä oli ihan normaali.

Osastolla vietin aikaa intensiivipuolella yksin. Katselin kuinka ihmiset syövät kesävaatteissa iloisena jäätelöä ja nauttivat lomasta, kun itse seison kaltereiden takana sairaalavaatteissa.

Kaikki oli niin merkityksetöntä. Eikä mikään lopulta enää tuntunut miltään. Muistoissa oli niin paljon katkoja noilta ajoilta, mutta nyt sai edes jotenkin täytettyä niitä aukkoja.

Pari päivää on nyt mennyt niin sekalaisissa mietteissä, etten oikein ole pystynyt elämään normaalia arkea. Muistoja tulvii mieleen aivan liikaa, en tiedä oliko järkeä lukea tuo päiväkirja, mutta halusin niin kovasti muistaa.

Kaipaan kovasti ystävääni, joka oli paras ystäväni joskus. Pilasin välit mun sairastumisen takia. Ollaan nyt kuitenkin ihan väleissä ja oon saanut anteeksi, mutta haluaisin vaan kertoa, kuinka kova ikävä on ja kuinka pahoillani olen. En vain viitsi lähettää viestiä, kun en tiedä miten se suhtautuu, että jos se ei tykkää jos lähetän viestiä. Näen niin paljon unia siitä, kuinka kaverit antavat mulle anteeksi ja me ollaan taas väleissä.

Tällä hetkellä on aika sekava olo. Ahdistaa enemmän kuin aikoihin ja tekisi mieli ottaa lääkkeitä. Ei kuolemamielessä, mutta se on vaan sellainen apukeino ahdistukseen. Tai viillellä. Mutten jaksa nyt. Hyvä niin. Tunteet ei ole tässä hetkessä, ne ovat muistoja menneisyydestä. Muistoja tulvii mieleen aivan liian tiheään tahtiin. Olo on aika epätodellinen. Pahin mitä on koskaan ollut. Pelottaa vähän kun mulla on sellainen olo että en oikein kontrolloi itseäni.

En nyt oikein osaa yhdistää elämääni. Kun en ymmärrä miten tämän kaiken kokenut voi silti kaiken jälkeen olla minä. Ja kuinka paljon paskaa ihmisen elämään oikeasti mahtuukaan. Kuinka paljon kaikkea olen kokenut, sellaista mitä harvempi mun ikäinen on kokenut.

On niin outo olo.

tiistai 25. lokakuuta 2016

Jäin äsken taas laskemaan koulun jälkeen matikkaa. Tällä kertaa meillä oli eri ope. Kysyin siltä ystävällisesti voiko se auttaa mua parissa tehtävässä. Kun se oli auttanut vähän aikaa ja mä en ymmärtänyt, se alkoi huutaa. Täysiä. Että etkö sä nyt muka osaa. Elä kato sitä kuvaa vaan mieti. Ei tollein voi tehdä. Säikähin koska en oo koskaan kuullut kenenkään puhuvan niin aggressiivisesti ja vihasesti. Mä vaan kysyin. Koitin hokea mielessäni että se ei tarkota mitään pahaa. Vähän ajan päästä sitten pyysin apua kun en taas osannut yhtä tehtävää. Hirveät huudot. Mä aloin itkemään kun se vaan huusi ja sanoi että en voi tehdä noin, enkö tajua. Koitin kuitenkin rauhottua ja hoin taas että älä anna sen vaikuttaa suhun noin paljon. Purskahin kuitenkin lopulta kunnolla itkuun ja juoksin luokasta pois, vaikka olin ollut siellä vaan n. viis minuuttia. Ope katto mua kuin idioottia. Mä en kestä jos tuo tulee meidän opeks tulevaisuudessa. Mun on pakko hoitaa asiat niin että saan jotenkin toisen open. Nyt koitan kuitenkin rauhottua, vaikka ahdistaakin. En anna sen pilata päivää. En tiedä oonko mä vaan herkkä mutta en olisi alkanut itkemään jos se olisi vain korottanut ääntä. Nyt se oli huutoa. Jos oisin vielä kolmannen kerran kysynyt apua niin ois varmaan tullut kirjasta päähän.

lauantai 22. lokakuuta 2016

Loma lähenee loppua, tosin mulla on onneksi vielä maananatai vapaa. Ei huvittais mennä kouluun, kohta alkaa tuskajakso, jossa on kaikki vaikeat aineet ja kolme kurssia. Mulla ei ole ollut kolmeen vuoteen kolmea kurssia, joten raskasta tulee olemaan. Suojaudun kuitenkin ahdistukselta pistämällä itelleni välinpitämättömän fiiliksen. Teen niin aina. En tiedä onko se hyvällä vai huonolla tavalla välinpitämätön, mutta ainakin se helpottaa.

Sitten kun koulu alkaa, jokainen päivä on selviämistä. Selviä tämä päivä, selviä huominen, selviä seuraava viikko. Viikonloppu kuluu hetkessä ja taas kouluun. Ja taas selviydytään. Odotan vaan että tulee joku helpotus, ehkä loma? Seuraavaan lomaan on tosin ikuisuus ja tässä välillä on vaikka mitä ikäviä asioita. Tuntuu vaan ettei pärjää kun on niin paljon ikävää tulossa, eikä oikein mitään positiivista. Pitäisi keksiä jotain kivaa arjen keskelle, mutten tiedä mitä. Haluaisin sellaisia pieniä maaleja, jotka auttavat selviämään arjessa, mutta kuntoutuksen mukaan se ei ole järkevää, en kyllä tiedä miksi, ehkä se ymmärsi mut väärin.

Aloitin myös aknelääkkeet n. 3 viikkoa sitten ja mun naama on niin järkyttävässä kunnossa ettei se koskaan ole näyttänyt näin kamalalta. Kasvot on arvilla, täynnä epäpuhtauksia, kipeä ja todella ruman näköinen. Oon koittanut tehdä kaikkeni että epäpuhtauksia ei tulis lisää, mutta eipä auta. Oon hirveen masentunut, en tiedä johtuuko se lääkkeestä (siinä oli haittavaikutuksina mielenterveysongelmien paheneminen) vai pahasta olosta jonka huonokuntoinen iho on saanut aikaa. Tekee vaan mieli viillellä. Itkettää ja ihan kamala olo. Ei tekis mieli lähteä kotoa yhtään minnekään, joten koulun alku ahdistaa myös sen takia ihan älyttömästi.

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

En keksi mitään kirjoitettavaa, sillä ajatukset on niin solmussa. Kaiken pitäisi olla ok, mutta pään sisällä on sekamelska. On paha olla. Tein masennustestin, ja se näytti taas vaihteeksi vaikeaa masennusta.

En jaksa oikein mitään. En jaksa muistella mitä eilen tapahtui, mitä viikko sitten tapahtui. Annan vaan päivien kulua ohi. Olen epätoivoinen, en oikeasti tiedä mitä voisin tehdä asioille. Menneisyys nyt on varmaan se suurin syy kaikelle pahalle ololle. En vaan tiedä miten sitä lähtisi työstämään. Enkä tiedä jaksanko. Vaatii liikaa voimia.

Kuntoutuspaikassa käyn viikoittain, tosin nyt oli kahden viikon tauko, mutta en tiedä etenemmekö oikeasti yhtään mihinkään. Minulle hoetaan että olen edennyt paljon, mutta en nyt tunne että ainakaan viimeisen kahden vuoden aikana olisin edennyt minnekään. Koulu sujuu 2 palkkia/jakso, niinkuin viimeiset kaksi vuotta. En ole pystynyt lisäämään palkkimääriä. En jaksa edelleenkään juurikaan nähdä ystäviä tai käydä harrastuksissa. Paha olo se vaan jatkuu jatkumistaan eikä loppua näy. Mihin tässä nyt sitten olen edennyt? Viiltelykin on palannut kuvioihin.

Kaikki vaatii nykyisin niin paljon voimia. En jaksaisi tehdä oikein yhtään mitään. Haluaisin kyllä tehdä kaikkea itselle mieluista mutten vaan jaksa. Pelkkä ajatuskin jostain itselle kivasta saa väsyneeksi. Fyysinen ponnistelu vaatii ihan hirveästi voimia. Siivoaminen on vaikeaa, ruuan teko on vaikeaa ja itsestä huolehtiminen on vaikeaa. En jaksaisi käydä suihkussa, hävettää. Olen puhdas ihminen, tykkään hygieenisyydestä, mutta helvetti vie kun on vaikeaa saada itsensä raahattua sinne suihkuun kun hengittäminenkin vaatii jo niin hirveästi voimia.

En tiedä mikä auttaisi kun tiedän että tässä on kaikki mitä minulle voidaan antaa tällä hetkellä. Huomenna keskustelu, en tiedä miten taas kertoisin siellä että on paha olla. Purskahdan aina nauruun kun pääsen istumaan, defenssi. Tietenkin siitä tulee sellainen kuva että kaikki on hyvin. Koitan kirjoittaa kai jonkun kirjeen taas, mutta me kuitenkin puhutaan taas jostain joka menee ihan ohi aiheen. Tällä hetkellä tuntuu jo ihan hirveen raskaalta ajatella että mun pitää pyöräillä tollainen ihan lyhyt matka sinne.

Muut ihmiset ei kyllä yhtään taida aavistaa mitä mun päässä pyöriikään. Oon aina se kamalan iloinen ja naurava tyttö, joka peittää pahan olonsa niin hyvin. Jos multa kysytään mitä mulle kuuluu, vastaan aina että ihan hyvin. Aina.

Olen tässä jo tunnin ajan odotellut että iltalääkkeet vaikuttaisi, mutta tuntuu että ne ei nykyisin vaikuta ollenkaan. Pyörin öisin sängyssä eikä mua väsytä ollenkaan nukkumaan mennessä. Kellokin tulee jo kolme, joten olis ihan kiva päästä nukkumaan, mutta ahdistaa vaan niin hirveesti. Ehkä mä nyt kuitenkin koitan vähitellen mennä tästä sänkyyn...

perjantai 7. lokakuuta 2016

Päätä särkee ihan älyttömästi. Oon varmaan tulossa kipeäksi. Jospa saisin sairastettua viikonlopun aikana niin pääsisin taas ensi viikolla kouluun. Ei jaksa tehdä mitään kun on niin nuutunut olo.

Vaikka tää päivä on ollut ihan hyvä, niinkuin muistaakseni myös eilinenkin, niin iltaa kohden on vähän alkanut ahdistaa. Tai no, ajatuksista päätellen vähän enemmänkin. Tekisi mieli viiltää syvälle. Kunnon rangaistus itselle. Mitäs olet tällainen paska.

Täytyy myöntää että yliannostuskin on käynyt mielessä. Ei kuolemamielessä. Mutta jos edes pienenpienen tauon saisin tähän tuskaan. Menettäisin tajuntani hetkeksi, en tuntisi mitään, en ajattelisi, saisin vain hetken, pienen hetken levätä. En halua kuolla, haluan vain pois tämän tuskan.

En tiedä perimmäistä syytä ahdistukseen, mutta ainakin yksi on edelleen se, että päivät vain lipuvat ohi. Ne vain kuluvat painottomasti ilman että edes huomaankaan ajan kuluvan. En tee mitään järkevää, en tunne mitään ihmeellisempää (ahdistusta toki, mutten mitään positiivista juurikaan). En muista milloin olisin tuntenut oloni hyväksi. Iloinnut, nauranut, ollut onnellinen. Siitä on aikaa. Kuljen kohti tuntematonta, mutten itsekään tiedä mitä.

Elän elämääni, mutten oikeasti elä. On maaleja, mutta ne ovat pikemminkin ikäviä maaleja. Suorita koe, suorita ylioppilaskirjoitukset, pärjää tämä päivä jne. Pärjää joka päivä. Pärjää, kyllä tämä helpottuu. Muttakun ei helpotu. Kuljen eteenpäin, mutten oikein usko että vointi kääntyy parempaan. Minulle hoetaan että olen mennyt niin paljon eteenpäin, mutta omasta mielestä ei tunnu siltä. Pystyn elämään kyllä ilman sairaalaa ja itsemurhayrityksiä, mutta tämä ahdistus on tällaista tuskallista joka ei päästä irti. Ei enää mitään turvallista, joka tuntuu tutulta. Nykyään en oikein välitä mistään ja se ei ole hyvä merkki. Sellainen sopiva välinpitämättömyys auttaa jaksamaan, mutta tämä ei tunnu enää normaalilta.

Täytyy myöntää että tulevaisuus pelottaa ihan helvetisti. Mua pelottaa huominen, ylihuominen, joka ikinen päivä. Kaikki tulevaisuudessa tuntuu niin vieraalta. Musta tuntuu että mä en pärjää tässä elämässä. En ole valmis tuleviin muutoksiin. Tällä hetkellä näen elämän viivana, jossa on muutama selvä etappi: valmistu, opiskele, hanki työ. Siitä eteenpäin jana sumenee. En tiedä mitä sen jälkeen on.

En vaan tiedä enää mistä saisin apua. Ahdistus pahenee ja mä oikeasti pelotan itseäni. Mä haluaisin että mun asiat otetaan todesta ja ehkäistään siten tulevaisuudessa tapahtuvat ikävät asiat, tai edes yritetään ehkäistä.

Taidan ottaa kohta tarvittavan, ehkä kaksikin. Pääsenpähän vähäksi aikaa muihin maailmoihin.

tiistai 4. lokakuuta 2016

Jäin koulun jälkeen tekemään läksyjä koululle. Kun olin tehnyt kaikki työt, iski tyhjyys ja ahdistus. Taakka hartioilta keveni, mutta huonolla tavalla. Mitäs nyt? Iski paniikki. Todellakin, mitäs nyt? Ei läksyjä, ei kokeita, ei yo-kokeita, matikan kirjakin tehty kokonaan tähän mennessä.

Kotimatkalla pidättelin itkua, mutta pystyn aina pidättämään itkua tiettyyn kohtaan asti. Se on aina se sama alamäki, jossa kyyneleet alkavat valua. Lukitsin pyörän niin nopeasti kun pystyin ja rappusetkin juoksin niin kovaa kuin pääsin. Ovi auki äkkiä, sitten kiinni, sitten romahdus. Itkin ääneen. Nojasin polviin, sitten seinään ja lopulta lysähdin lattialle. Paniikki valtasi koko mielen. En tiennyt mitä tehdä, koska koko elämäni on viimeiset pari kuukautta pyörinyt koulun ympärillä. Siihen ei oikeastaan ole kuulunut paljoakaan muuta, joten en todellakaan tiennyt miten tulisin viettämään tämän ja huomisen päivän, kun ei tule läksyjä.

Viiltelin. Se helpotti. Mutta kun sen piti jäädä vain yhteen viattomaan viiltoon, että vain koitan auttaako se. Se auttoi, vähän liikaakin. Niin etten malttaisi pysyä terästä kaukana edes puolikasta päivää. Viiltely pyörii suuren osan ajasta mielessä ja unelmoin kuinka voin rankaista itseäni viiltämällä tikattavaksi asti. Heräsin kuitenkin vähän todellisuuteen kun mietin itseni jo tikkauspöydällä. Kerranhan jouduin siitä osastolle, mitä jos niin käy nytkin? En anna itseni joutua niin huonoon kuntoon, ja sairaalaanhan en mene, sinne todelliselle hullujenhuoneelle missä viimeksi olin.

Eilen taas raavin ihoni rikki kun halusin vanhat polttoarvet pois, mutta niille kävikin jotain tosi outoa, joten oli pakko peittää ne sideharsolla. Tekis mieli ravistella itseä: haloo Maria, etkö sä tajua kuinka sairaaseen suuntaan olet menossa?? Viiltelen ja raavin joka ikinen päivä, en pysty olemaan ilman.

Elämä tuntuu niin tyhjältä tällä hetkellä. En jaksaisi tehdä mitään ja makaan vaan sohvalla. Mikään ei huvita. Ei kiinnosta. Ei jaksa. Täällä on tuhat kivaa tekemistä, mutta jostakin syystä ne ei oikein innosta. Koulu innostaa. Haluan vaan parempia tuloksia, parhaita. L:ää, kymppejä ja plussia. Elämä todellakin pyörii nyt vain koulun ympärillä. Samalla ahdistaa se, miten sitten tulen pärjäämään kun koulu oikeasti loppuu, ei vain muutamaksi päiväksi?

Viillä. Se mun ajatuksissa pyörii. Enemmän vaan. Koko keho täyteen. Ei väliä. Siitä vaan viiltoja sinne tänne. Ei susta kuitenkaan mitään tuu, joten viillä vaan. Ei sun tarvii sitä myöhemmin katua. Vittu kun elämä on hankalaa taas.

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

mun päätäni särkee, mä mietin et onks täs järkee

Ahdistaa. Viiltelin. En saa tehtyä edes täydellisiä viiltoja. Vaikkei niin typerässä asiassa voi tavoitella täydellisyyttä. Oon taas istunut paikoillani vaikka kuinka kauan. Äsken havahduin. Katsoin tv:tä, mutta ajatukset harhaili ei missään. Tuntuu epätodelliselta. En tiedä muistinko ottaa aamulla taaskaan lääkkeitä, mutta olo ei ole ollut tänään hysteerinen, siitä kun tunnistan että lääkket jäi ottamatta. Tällä kertaa olo on ollut lamaantunut. Päivät kuluvat ohi. En tiedä minne ne katoavat. Tunteja kuluu, en tiedä mitä teen. Elän omassa kuplassa, jossa ei tapahdu oikein yhtään mitään. En muista aamusta mitään. Asunnossa tuoksuu puhdas pyykki. Yhdistän sen ahdistukseen jostakin syystä. Väsyttää taas niin paljon, mutten jaksa liikkua mihinkään. En jaksa puhua. En oikeastaan edes haluaisi palata takaisin normaaliin elämään, tuntuu liian pelottavalta. Onko tää nyt sitten sitä dissosiaatiota. En tiedä. Tahtoisin vaan viillellä.

Huomenna on kuntoutus, haluaisin siellä puhua viiltelystä, mutta en tiedä ajaudutaanko me taas joihinkin ihan turhiin puheenaiheisiin, jotka ei vaivaa mua millään tavalla. Niin siinä aina käy. Aloitetaan puhumalla viiltelystä, lopetetaan miettimällä jotain aivan turhaa. En vaan oo suostunut myöntämään sitä itelleni. Mietin vaan aina että no kai tääkin asia oli ihan hyvä käydä läpi. Ei me koskaan puhuta siitä mistä haluan, enkä osaa sanoa vastaan jos me puhutaan jostakin muusta.