sunnuntai 16. lokakuuta 2016

En keksi mitään kirjoitettavaa, sillä ajatukset on niin solmussa. Kaiken pitäisi olla ok, mutta pään sisällä on sekamelska. On paha olla. Tein masennustestin, ja se näytti taas vaihteeksi vaikeaa masennusta.

En jaksa oikein mitään. En jaksa muistella mitä eilen tapahtui, mitä viikko sitten tapahtui. Annan vaan päivien kulua ohi. Olen epätoivoinen, en oikeasti tiedä mitä voisin tehdä asioille. Menneisyys nyt on varmaan se suurin syy kaikelle pahalle ololle. En vaan tiedä miten sitä lähtisi työstämään. Enkä tiedä jaksanko. Vaatii liikaa voimia.

Kuntoutuspaikassa käyn viikoittain, tosin nyt oli kahden viikon tauko, mutta en tiedä etenemmekö oikeasti yhtään mihinkään. Minulle hoetaan että olen edennyt paljon, mutta en nyt tunne että ainakaan viimeisen kahden vuoden aikana olisin edennyt minnekään. Koulu sujuu 2 palkkia/jakso, niinkuin viimeiset kaksi vuotta. En ole pystynyt lisäämään palkkimääriä. En jaksa edelleenkään juurikaan nähdä ystäviä tai käydä harrastuksissa. Paha olo se vaan jatkuu jatkumistaan eikä loppua näy. Mihin tässä nyt sitten olen edennyt? Viiltelykin on palannut kuvioihin.

Kaikki vaatii nykyisin niin paljon voimia. En jaksaisi tehdä oikein yhtään mitään. Haluaisin kyllä tehdä kaikkea itselle mieluista mutten vaan jaksa. Pelkkä ajatuskin jostain itselle kivasta saa väsyneeksi. Fyysinen ponnistelu vaatii ihan hirveästi voimia. Siivoaminen on vaikeaa, ruuan teko on vaikeaa ja itsestä huolehtiminen on vaikeaa. En jaksaisi käydä suihkussa, hävettää. Olen puhdas ihminen, tykkään hygieenisyydestä, mutta helvetti vie kun on vaikeaa saada itsensä raahattua sinne suihkuun kun hengittäminenkin vaatii jo niin hirveästi voimia.

En tiedä mikä auttaisi kun tiedän että tässä on kaikki mitä minulle voidaan antaa tällä hetkellä. Huomenna keskustelu, en tiedä miten taas kertoisin siellä että on paha olla. Purskahdan aina nauruun kun pääsen istumaan, defenssi. Tietenkin siitä tulee sellainen kuva että kaikki on hyvin. Koitan kirjoittaa kai jonkun kirjeen taas, mutta me kuitenkin puhutaan taas jostain joka menee ihan ohi aiheen. Tällä hetkellä tuntuu jo ihan hirveen raskaalta ajatella että mun pitää pyöräillä tollainen ihan lyhyt matka sinne.

Muut ihmiset ei kyllä yhtään taida aavistaa mitä mun päässä pyöriikään. Oon aina se kamalan iloinen ja naurava tyttö, joka peittää pahan olonsa niin hyvin. Jos multa kysytään mitä mulle kuuluu, vastaan aina että ihan hyvin. Aina.

Olen tässä jo tunnin ajan odotellut että iltalääkkeet vaikuttaisi, mutta tuntuu että ne ei nykyisin vaikuta ollenkaan. Pyörin öisin sängyssä eikä mua väsytä ollenkaan nukkumaan mennessä. Kellokin tulee jo kolme, joten olis ihan kiva päästä nukkumaan, mutta ahdistaa vaan niin hirveesti. Ehkä mä nyt kuitenkin koitan vähitellen mennä tästä sänkyyn...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti