lauantai 29. lokakuuta 2016

Luin parin vuoden takaisen kesän päiväkirjaa. Aloitin eilen ja tänään sain sen päätökseen. Nyt tärisyttää ja on kylmä. Keho reagoi aina näin kun muistelen sairaala-aikoja. Päässä pyörii niin monta asiaa.

Olinhan mä silloin huonossa kunnossa, vaikka olinkin pärjännyt parisen kuukautta ilman osastoa. Viiltelin ja mulla oli itsemurha-ajatuksia. Ja päällimmäisenä välinpitämättämyys kaikkea kohtaan. Mulla oli paha ahmimisongelma ja lihosin koko ajan, kun en pystynyt olemaan syömättä. Vein ruokaa salaa vessaan ja söin siellä tai ryntäsin ruokien luo heti jos vanhempien silmä vältti.

Sitten kerroin yliannostuksesta, jonka otin päivänä, joka oli liian normaali. Silloin ei tapahtunut mitään erikoista. Kävin suihkussa, puin puhtaat vaatteet päälle. Ja vedin lääkkeet. Adrenaliini virtasi, mutta muuten päivä oli ihan normaali.

Osastolla vietin aikaa intensiivipuolella yksin. Katselin kuinka ihmiset syövät kesävaatteissa iloisena jäätelöä ja nauttivat lomasta, kun itse seison kaltereiden takana sairaalavaatteissa.

Kaikki oli niin merkityksetöntä. Eikä mikään lopulta enää tuntunut miltään. Muistoissa oli niin paljon katkoja noilta ajoilta, mutta nyt sai edes jotenkin täytettyä niitä aukkoja.

Pari päivää on nyt mennyt niin sekalaisissa mietteissä, etten oikein ole pystynyt elämään normaalia arkea. Muistoja tulvii mieleen aivan liikaa, en tiedä oliko järkeä lukea tuo päiväkirja, mutta halusin niin kovasti muistaa.

Kaipaan kovasti ystävääni, joka oli paras ystäväni joskus. Pilasin välit mun sairastumisen takia. Ollaan nyt kuitenkin ihan väleissä ja oon saanut anteeksi, mutta haluaisin vaan kertoa, kuinka kova ikävä on ja kuinka pahoillani olen. En vain viitsi lähettää viestiä, kun en tiedä miten se suhtautuu, että jos se ei tykkää jos lähetän viestiä. Näen niin paljon unia siitä, kuinka kaverit antavat mulle anteeksi ja me ollaan taas väleissä.

Tällä hetkellä on aika sekava olo. Ahdistaa enemmän kuin aikoihin ja tekisi mieli ottaa lääkkeitä. Ei kuolemamielessä, mutta se on vaan sellainen apukeino ahdistukseen. Tai viillellä. Mutten jaksa nyt. Hyvä niin. Tunteet ei ole tässä hetkessä, ne ovat muistoja menneisyydestä. Muistoja tulvii mieleen aivan liian tiheään tahtiin. Olo on aika epätodellinen. Pahin mitä on koskaan ollut. Pelottaa vähän kun mulla on sellainen olo että en oikein kontrolloi itseäni.

En nyt oikein osaa yhdistää elämääni. Kun en ymmärrä miten tämän kaiken kokenut voi silti kaiken jälkeen olla minä. Ja kuinka paljon paskaa ihmisen elämään oikeasti mahtuukaan. Kuinka paljon kaikkea olen kokenut, sellaista mitä harvempi mun ikäinen on kokenut.

On niin outo olo.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti