sunnuntai 2. lokakuuta 2016

mun päätäni särkee, mä mietin et onks täs järkee

Ahdistaa. Viiltelin. En saa tehtyä edes täydellisiä viiltoja. Vaikkei niin typerässä asiassa voi tavoitella täydellisyyttä. Oon taas istunut paikoillani vaikka kuinka kauan. Äsken havahduin. Katsoin tv:tä, mutta ajatukset harhaili ei missään. Tuntuu epätodelliselta. En tiedä muistinko ottaa aamulla taaskaan lääkkeitä, mutta olo ei ole ollut tänään hysteerinen, siitä kun tunnistan että lääkket jäi ottamatta. Tällä kertaa olo on ollut lamaantunut. Päivät kuluvat ohi. En tiedä minne ne katoavat. Tunteja kuluu, en tiedä mitä teen. Elän omassa kuplassa, jossa ei tapahdu oikein yhtään mitään. En muista aamusta mitään. Asunnossa tuoksuu puhdas pyykki. Yhdistän sen ahdistukseen jostakin syystä. Väsyttää taas niin paljon, mutten jaksa liikkua mihinkään. En jaksa puhua. En oikeastaan edes haluaisi palata takaisin normaaliin elämään, tuntuu liian pelottavalta. Onko tää nyt sitten sitä dissosiaatiota. En tiedä. Tahtoisin vaan viillellä.

Huomenna on kuntoutus, haluaisin siellä puhua viiltelystä, mutta en tiedä ajaudutaanko me taas joihinkin ihan turhiin puheenaiheisiin, jotka ei vaivaa mua millään tavalla. Niin siinä aina käy. Aloitetaan puhumalla viiltelystä, lopetetaan miettimällä jotain aivan turhaa. En vaan oo suostunut myöntämään sitä itelleni. Mietin vaan aina että no kai tääkin asia oli ihan hyvä käydä läpi. Ei me koskaan puhuta siitä mistä haluan, enkä osaa sanoa vastaan jos me puhutaan jostakin muusta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti