perjantai 7. lokakuuta 2016

Päätä särkee ihan älyttömästi. Oon varmaan tulossa kipeäksi. Jospa saisin sairastettua viikonlopun aikana niin pääsisin taas ensi viikolla kouluun. Ei jaksa tehdä mitään kun on niin nuutunut olo.

Vaikka tää päivä on ollut ihan hyvä, niinkuin muistaakseni myös eilinenkin, niin iltaa kohden on vähän alkanut ahdistaa. Tai no, ajatuksista päätellen vähän enemmänkin. Tekisi mieli viiltää syvälle. Kunnon rangaistus itselle. Mitäs olet tällainen paska.

Täytyy myöntää että yliannostuskin on käynyt mielessä. Ei kuolemamielessä. Mutta jos edes pienenpienen tauon saisin tähän tuskaan. Menettäisin tajuntani hetkeksi, en tuntisi mitään, en ajattelisi, saisin vain hetken, pienen hetken levätä. En halua kuolla, haluan vain pois tämän tuskan.

En tiedä perimmäistä syytä ahdistukseen, mutta ainakin yksi on edelleen se, että päivät vain lipuvat ohi. Ne vain kuluvat painottomasti ilman että edes huomaankaan ajan kuluvan. En tee mitään järkevää, en tunne mitään ihmeellisempää (ahdistusta toki, mutten mitään positiivista juurikaan). En muista milloin olisin tuntenut oloni hyväksi. Iloinnut, nauranut, ollut onnellinen. Siitä on aikaa. Kuljen kohti tuntematonta, mutten itsekään tiedä mitä.

Elän elämääni, mutten oikeasti elä. On maaleja, mutta ne ovat pikemminkin ikäviä maaleja. Suorita koe, suorita ylioppilaskirjoitukset, pärjää tämä päivä jne. Pärjää joka päivä. Pärjää, kyllä tämä helpottuu. Muttakun ei helpotu. Kuljen eteenpäin, mutten oikein usko että vointi kääntyy parempaan. Minulle hoetaan että olen mennyt niin paljon eteenpäin, mutta omasta mielestä ei tunnu siltä. Pystyn elämään kyllä ilman sairaalaa ja itsemurhayrityksiä, mutta tämä ahdistus on tällaista tuskallista joka ei päästä irti. Ei enää mitään turvallista, joka tuntuu tutulta. Nykyään en oikein välitä mistään ja se ei ole hyvä merkki. Sellainen sopiva välinpitämättömyys auttaa jaksamaan, mutta tämä ei tunnu enää normaalilta.

Täytyy myöntää että tulevaisuus pelottaa ihan helvetisti. Mua pelottaa huominen, ylihuominen, joka ikinen päivä. Kaikki tulevaisuudessa tuntuu niin vieraalta. Musta tuntuu että mä en pärjää tässä elämässä. En ole valmis tuleviin muutoksiin. Tällä hetkellä näen elämän viivana, jossa on muutama selvä etappi: valmistu, opiskele, hanki työ. Siitä eteenpäin jana sumenee. En tiedä mitä sen jälkeen on.

En vaan tiedä enää mistä saisin apua. Ahdistus pahenee ja mä oikeasti pelotan itseäni. Mä haluaisin että mun asiat otetaan todesta ja ehkäistään siten tulevaisuudessa tapahtuvat ikävät asiat, tai edes yritetään ehkäistä.

Taidan ottaa kohta tarvittavan, ehkä kaksikin. Pääsenpähän vähäksi aikaa muihin maailmoihin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti