perjantai 30. joulukuuta 2016

Vime yö oli ihan järkyttävä...Olin jo nukkumaan mennessä vähän harhainen, näin ovessa leijuvia päitä ja mietin jo silloin että mitäköhän tästä yöstä tulee...Sain kuitenkin unta kun olin jonkun aikaa valvonut, mutta heräsin aika pian. Nainen ja mies huusi yläkerrassa. Kiljui aivan paniikissa. Ja paniikissa olin minäkin. Huuto kuitenkin loppui kuin seinään ja silloin epäilin sen olevan vain harhaa. Ja yläkerrassa on ullakko, joten sekin vähän lisäsi epäilystä äänien todellisuudesta.

Koitin saada unta, mutta olin ihan kamalan peloissani. Tuntui että kohta joku tulee ja rikkoo oven ja murtautuu sisään. Kuulin kuinka alaovi aukesi, meni kiinni, aukesi. Asuntojenkin ovet aukeili, meni kiinni, aukeili. Joku hakkasi seinää. Rappukäytävässä käveltiin. Huoneessa käveltiin. Ahdisti niin että meinasin oksentaa. Oli pakko nousta ylös. Mulla oli aivan järkyttävän sekava olo enkä tiennyt mitkä on harhaa ja mitkä totta. Valvoin puoli tuntia istuen ja mietin että jos olo ei siinä ajassa ole parantunut niin haen Opamoxin, vaikken rauhottavia syö todellakaan muulloin kuin hätätapauksessa. En pystynyt hakemaan lääkettä yksin, vaan tyttöystävä lähti mukaan...Sain sitten onneksi unta aika pian ja aamulla torkutin sitten arvatenkin yli tunnin.

Mä alan ihan oikeasti pelätä nukkumaan menemistä. Koulun alkaminen pelottaa myös siks kun silloin ei voi torkuttaa. Olo vaan pahenee väsymyksen takia ja kun olo pahenee niin väsymyskin pahenee jne ja tää on tällanen kunnon kierre.

Lisäks tänään selailin jotain vanhoja Facebookin ryhmiä joissa oon ja löysin sattumalta meidän lukioluokan ryhmän. Siellä joku ope oli kysellyt että minne ihmiset on päässyt opiskelemaan lukion jälkeen. Lääkis, lääkis, lääkis...Puolet varmaan lääkiksessä. Meidän koulun taso on tosi hyvä, ja mä tiedän että en mäkään sinne turhaan ole päässyt, mutta silti tuntuu pahalle. Tuleeko musta yhtään mitään kun lukionkin käyminen on näin vaikeeta?

Ootan myös pelolla tiistaita kun mulla on lääkäri. Saan silloin syöpädiagnoosin. Tai ainakin luulen niin. Ei mun kivut voi vaan olla normaaleja. Koitan puhua itelleni järkee että ei kukaan ole vielä puhunut mistään syöpään viittaavasta. Toinen ääni päässä kuitenkin kumoaa sen ja mun pään sisällä on kunnon tappelu. Tekis mieli mennä kauppaan ja ostaa hirveesti ruokii että saan syödä ennen tiistain diagnoosia vielä kaikkea mistä tykkään. Mulle tulee varmaan kohta joku ongelma ahmimisen kanssa ku vedän vaa päivittäin niin paljon ruokaa että tuntuu että oksennan. En tiedä miks oon valinnut sen syömisen sellaseks mitä haluun tehdä ennen kuolemaa ja se hävettää mua ihan älyttömästi. Mä ällötän itseäni.

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Nukuin viime yönä 12 h ja olin silti aamulla ihan väsynyt. Olisin voinut torkuttaa vielä varmaan monta tuntia....En vaan saa nykyisin illalla yhtään unta, yhtäkkiä sänkyyn päästessä mua ei väsytäkään yhtään ja sitten valvon ikuisuuden. Lisäks oon päivisinkin ihan väsynyt, enkä tänäänkään saanut aikaseks tehdä oikeastaan yhtään mitään. Kauppaan menoakin piti viivyttää ilta 6 asti.

Syömisetkin on mennyt ihan surkeesti. On nälkä, mutta kun en vaan jaksa tehdä ruokaa. Sitten korvaan ruuan herkuilla kun ne on niin nopea syötävä. En oikeastaan tunne oikein nälkää, se varmaan johtuu masennuksesta. Pitää kuitenkin nyt tsempata ruokailujen kanssa, kun syömättömyys sitten pahentaa entisestään oloa. Ostan lisäks koko ajan herkkuja, kun mietin vaan että jos saan viikon päässä olevalla lääkärikäynnillä tietää että mulla on syöpä niin syönpäs ennen sitä sitten niin paljon herkkuja ettei tarvitse sitten katua etten syönyt...Äh, ihan todella typerää, mutta en vaan pysty oikein puhumaan itselleni järkeä tässä asiassa...Hävettää, ja sitten jossakin vaiheessa kuitenkin kaduttaa kun vatsa kasvaa. Ei mua se lihominen ahdista, mutta kun se on terveyshaitta ja haluan olla terve.

Koulu ahdistaa mua oikeasti ihan kamalasti. Oon miettinyt kaiken maailman sairaslomat yms, mutta ne ei ole mahdollisia nyt, koska mun pitää suorittaa yo-koe nyt keväällä. Jos en suorita, joudun aloittamaan ylioppilastutkinnon alusta. Enkä suostu siihen koska oon saanut niin hyvät numerot, lukuun ottamatta yhtä. Mutta en vaan pysty jatkamaan koulussa. Oon niin väsynyt. Päässä pyörii vain kysymys "miksi?". Miksi en pysty edes kuudessa vuodessa käymään lukiota?? Oonko vaan niin laiska vai voinko pistää tän sairauden piikkiin? Ja kukaan ei ymmärrä jos sanon että yksikin kurssi tuntuu aivan ylivoimaiselta. Nyt tulevassa jaksossa mulla olis 5 kurssia koska oon vaan siirtänyt niitä, joten jo pelkkä ajatuskin siitä saa mut väsyneeksi. En vaan pysty.

Onneksi ensi viikolla on keskusteluaika monen viikon tauon jälkeen. Toisaalta on tehnyt ihan hyvää vähän aikaa pitää taukoa, mutta nyt on kyllä jo ihan kiva päästä juttelemaan ja purkamaan ajatuksia. Toivon vaan että me keksittäis joku ratkaisu tähän ongelmaan. Tuntuu vaan ettei tähän oo ratkaisua...

maanantai 26. joulukuuta 2016

Mutta tunnoton oon

En oo tänne oikein päivitellyt kun en vaan oo jaksanut. Enkä oo oikein saanut puettua ajatuksia sanoiksi. Nyt tulee kuitenkin varmaan taukojenkin edestä tekstiä.

Tässä kuitenkin viime postauksen jälkeen olo on mennyt todella paljon huonompaan suuntaan. En ole viillellyt muistaakseni pitkiin aikoihin, mutta koulu ainakin menee ihan surkeasti. En päässyt viime jaksossa yhtä kurssia läpi kun en vaan yksinkertaisesti jaksanut mennä kokeeseen. Toisesta kokeesta taas sain 5 ja 6. Se ei ole mun tapaista, joten joku on todella pahasti vialla. Kaiken lisäksi sain paniikkikohtauksen kyseisen kokeen aikana ja jouduin lähtemään pois luokasta itkien.

Oon tällä hetkellä aivan älyttömän väsynyt. Vaikka mulla on suuri elämänvaihe menossa, ylppärit, valmistuminen jne, niin ne vaan ei tunnu kovin isolta verrattuna tähän sotkuun pään sisällä. En vaan jaksa oikein välittää yhtään mistään, elän nyt vaan päivä kerrallaan ja odotan että asiat menee jotenkin eteenpäin omalla painolla. Olen tässä miettinyt myös että mahdankohan päästä seuraavaa yo-koetta läpi ja se on tuottanut suurta ahdistusta. Mua kuitenkin helpotti kun juteltiin tästä äidin kanssa ja se sanoi että teen parhaani ja sitten koitan uudelleen mikäli en pääse. Että ei maailma siihen kaadu. Eihän se kaadukaan. Mutta mietin vaan kuinka suuri epäonnistuja oon jos en edes 6 vuodessa pääse lukiota käytyä? Se koe on helmikuussa. En edes jaksa tarkistaa päivää, katson sitten lähempänä. En ole lukenut yhtään. Pidän nyt taukoa tai romahdan aivan täysin. Aloitan sitten kun pystyn. Vointi menee nyt edelle, vaikka pahalta se tuntuukin.

Oon nyt oikeestaan todella pahassa umpikujassa. En oikein löydä mitään ratkaisua tähän, muutakun sen että jatkan nyt vaan eteenpäin päivä kerrallaan. Oon aivan loppu. Jaksan kyllä tehdä päivisin asioita, vaikka välillä väsyttääkin tosi paljon, mutta ne koulujutut vie vaan liikaa voimia.

Sitten vaivaa myös pelot. Pelot ja koulu rasittaa tällä hetkellä eniten. Pelkään sairauksia ja oksentamista + bakteereita. Pesen paljon käsiä ja etenkin ruokailut on vaikeita. Saatan pestä kädet kolmekin kertaa ruokailun aikana. Vieraiden luona pitää olla varuillaan ja nyt kun on joulu niin täytyy vierailla monessa paikassa. Maitotuotteet on pahimpia. Mun pitää salaa tarkastaa että ne eivät ole menneet pilalle, katsoa päivämäärä tai testata onko ne lämpimiä. Jos vaan pystyn niin välttelen niiden syömistä / juomista. Ruokailuvälineet on kans inhottavia, ne voi olla likaisia tai niissä voi olla vielä pesuainetta pesun jäljiltä. Tänään kuitenkin vähän menin pelkoa kohti: join kotona maitoa, söin ruokailuvälineillä jotka oli koskenut pöytään ja join mukista joka maistuikin vähän oudolle...Se oli suuri saavutus, vaikka tosin tuon mukin sisällön kaadoin lopulta viemäriin...

Sitten sairauksien pelko. Olen nyt juossut lääkäreillä ja sairaanhoitajilla ihan häpeään asti. Soitin taas muutama päivä sitten ja varasin ajan lääkärille. Vielä jos varmistaisin suolistosyövän mahdollisuuden. Milloinkohan ne alkaa ihmetellä kun käytän niin paljon terveyspalveluja? Kuntoutuksessa tähän ei olla puututtu mitenkään, koska en kuulemma ole valmis käsittelemään sitä. No, ehkä en vielä pari kuukautta sitten ollut, mutta nyt olen.

Oikeastaan eilen kaikki muuttui. Olin ihan järkyttävän paniikin vallassa ja itkin kuin viimeistä päivää lukien netistä syöpäpalstoja. Menin neljältä nukkumaan ja olin harhainen. Oli sekava olo, enkä oikein saanut nukuttua. Nukahdin kuitenkin jonkun ajan kuluttua ja aamulla heräsin rättiväsyneenä. Olin lupautunut että menen syömään kotiin ja äiti lähettikin aika pian viestiä että veli tulee hakemaan mua. Matkalla sinne, mietin kaikenlaista.

Pelko alkoi kun opettajamme kuoli yllättäen viime talvena. En olisi koskaan osannut aavistaa sitä, vaikka nyt jälkeen päin mietittynä olihan siitä merkkejä. Sitten kesällä sain tietää papan syövästä, joka sekin tuli ihan puskista. Siitä lähtien oon pelännyt oman terveyteni puolesta. Tarkastelen imusolmukkeita jatkuvasti, tutkin luomia, etsin merkkejä kasvaimista, kuuntelen kehon merkkejä ja tulkitsen kaikki syöväksi. Käytän ahkerasti terveyspalveluita. Saan paniikkikohtauksia tämän takia. Välttelen ajattelemasta asiaa, mutta sitten pian olenkin netistä selailemassa syöpäjuttuja monen tunnin ajan. Sydän lyö ja kädet tärisee ahdistuksesta. Rintaan pistää. Ehkä sekin on syöpää.

Oon vaan niin helvetin väsynyt tähän pelkäämiseen. Oon vaan yrittänyt jaksaa, jaksaa ja jaksaa, mutta tänään sitten myönsin itselleni että ei ole pakko jaksaa jos en vaan jaksa. Tärkeintä on että nyt vaan hengitän ja menen eteenpäin askel kerrallaan. Hyväksyin myös jollakin tapaa sen ajatuksen että kaikki kuolee joskus. Nyt vaan sitten pitää nauttia jokaisesta hengenvedosta täysillä. Elää hetkessä, nyt tällä sekunnilla saan vielä elää, joten nautin siitä. En tiedä mitä sen pienen ajomatkan aikana tapahtui, mutta nyt olo on jotenkin lohdullisempi. Itkukin tuntuu jotenkin lohduttavammalta.

Mun täytyy myöntää että olen ajatellut itsemurhaa. Miettinyt sitä vain. Kuulostaa todella ristiriitaiselta, että pelkään kuolemaa, mutta toisaalta mietin sitä pakokeinona. Mutta jos sen saisi tehdä itse, ei tarvitsisi vain peloissaan odottaa että milloin se hetki sitten tulee. Kun voisi vaan lopettaa kaiken kun itse haluaa. Elkää nyt säikähtäkö, en ole mitään tekemässä.

En tiedä miten olen taas onnistunut järjestämään asiat niin että kaikki kaatuu niskaan. Jotenkin tuntuu niin väärältä että elämä on näin raskasta. On hyviäkin hetkiä, todella hyviä, jolloin voisin vain itkeä ilosta, mutta suurimmaksi osaksi kaikki on taistelua. Toisaalta mietin myös että kai ansaitsenkin tämän.

Mua vähän pelottaa, koska mun olo on samanlainen kuin pahimpina aikoina. Tällä kertaa en liioittele. Tällä kertaa se on sellainen oikeasti. Kun se menee yleensä niin että talvella ihminen on väsynyt. Väsynyt myös tekemään itselleen mitään. Mutta kun kevät tulee, ihminen saa voimia. Ihminen voimaantuu, ja siinä mielentilassa helpoiten tapahtuu itsemurhayrityksiä. Tutkitusti. Mua pelottaa että meen johonkin psykoosiin ja teen jotain itselleni, sitten keväällä kun saan taas voimia enemmän.

Tuli nyt vähän pitkä teksti. Mutta helpotti kun sai purkaa ajatuksia jonnekin.