keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Olo on kääntynyt ihan päälaelleen. Viime viikonloppuna sain ensin ahdistuskohtauksen kun paino oli pari kiloa noussut, ajattelin että lihon ja lihon vaan ja pian olen ylipainoinen, vaikkea painolukema ollut lähelläkään ylipainoista. Ja etten ole enää yhtä arvokas kun painan enemmän. Ei mitään sellaista että kaipaisin anorektista kroppaa, mutta stressi yhdistettynä tuohon painonnousuun sai mut vain ylireagoimaan. Rauhotuin kuitenkin sitten siitä.

Illalla sitten alkoi taas syöpäpelot. Aloin tuntea outoja oireita, joita oli ollut aiemminkin, mutta nyt ne vaan tuntui vahvistuvan. Suurentuneet imusolmukkeet kaulassa, kieli tuntui turvonneelta, leuat olivat jumissa. Googlettelin oireita ja diagnosoin itselleni suusyövän. Kamppailin syöpäajatusten kanssa ja ne rauhottuivat, kunnes taas vähän ajan päästä olin taas Googlen kimpussa. Olin satavarma että mulla on syöpä, aloin itkemään ihan hysteerisesti, kiersin ympäri asuntoa ja hoin etten jaksa enää. Päässä vaan kilahti ihan totaallisesti ja ajattelin vaan että nyt on pakko tappaa itsensä kun en kestä enää epätietoisuutta oman voinnin kanssa. Pelkään kuolemaa, mutta helpotti ajatus että itse saisin päättää sen ajankohdan. En ottanut lääkkeitä, mutta S soitti päivystykseen, jossa käskettiin tulemaan paikan päälle. Olin sekava, en muista oikein illasta mitään paitsi sen järkyttävän ahdistuksen, paniikin ja pelon. Osastolle joutumisen pelossa jäin kuitenkin kotiin mielummin, vaikka olinkin jo takki päällä lähdössä, otin Opamoxin ja kävin nukkumaan. Aamulla heräsin iloisena, eilinen tuntui oudolta ja kaukaiselta.

Kunnes sitten saapui taas ilta. Kurkussa oli tuntunut pala jo puoli päivää, ja kun kävin nukkumaan, tuntui että tukehdun ja kuolen jos nukahdan. Hengitys kävi raskaaksi ja tällä kertaa olin taas satavarma että nyt on syöpä kyseessä. Löysin patin kaulalta ja muutuin taas hysteeriseksi, en muistakaan oikein mitä sitten tapahtui, mutta sitten jossakin vaiheessa lähdettiin päivystykseen taksilla. Päivystyksessä ne otti kerrankin asiallisesti mut vastaan, pääsin hoitajalle ja sitten lääkärille. Loppujen lopuksi ei sitten löytynyt yhtään mitään, ei patteja, ei syöpiä, ei turvonneita imusolmukkeita, ei turvonnutta kieltä. Pulssi oli vain erittäin korkea, mutta lopuksi päädyttiin siihen että on vain niin suuri ahdistus päällä että se ilmenee tällaisina oireina, jotka on tietenkin ihan todellisia mulle. Pääsin kotiin neljältä yöllä ja kävin nukkumaan.

Aamulla herätessä oli hyvä fiilis kun tiesin että pääsisin iltapäivästä lääkärille juttelemaan. Odotukset oli korkealla, mutta koko käynti olikin ihan turhan kanssa. Itkin vaan eikä lääkäri tehnyt yhtään mitään, ei edes kysellyt miksi itken. Juteltiin kaikesta turhasta vaikka hoin etten jaksa enää kun ahdistaa niin paljon. Päädyttiin siihen että elän nyt Diapamin voimin, se helpottaakin ihan tosi paljon. Pääsin vielä juttelemaan hetkeksi hoitajalle, itkin taas kuinka en vaan jaksa enää, enkä tiedä mitä tehdä. Hoitaja hoki että kyllä jaksan. Mä hoin että mitä jos en. Osastolle en kuulemma pääsisi missään tapauksessa, että siitä on turha edes haaveillakaan. Että nyt vaan Diapamia naamaan ja nukkumaan paha olo pois. Olin niin pettynyt koko käynnin jälkeen.

Pääsen juttelemaan taas perjantaina, ja tällä kertaa odotan että asioille oikeasti voisi keksiä jotain ratkaisua, ei vaan Diapamia ja nukkumista. Nyt on mennyt ihan hyvin pari päivää, kun ei vaan auta muu kuin jaksaa. Ahdistus tulee välillä, aika lievänä, mutta tunnen kuinka sellainen samanlainen iso paniikkikohtaus on taas kohta tulossa. Koitan vaan rauhotella itseäni. Tiedän että keksin itselleni uuden sairauden taas kohta ja sitten taas sekoan. Kehossa on paha olla, tekee vaan mieli tunnustella imusolmukkeita jatkuvasti vaikka se tuntuu aivan kamalalle. Itsemurha kiehtoo, vaikka se samalla pelottaakin. Epätietoisuus on niin tuskallista ajoittain ettei sitä jaksaisi enää. Ahdistuskin on aivan kamalaa, stressaan kaikesta. Mutta niinkuin sanoin niin eipä tässä auta muu kuin jaksaa vaan.

tiistai 26. syyskuuta 2017

Tällä hetkellä fiilis on erittäin hyvä. Jotenkin ajatukset on ollut ihan pohjamudissa ainakin viimeisen viikon ajan, ja on ollut montakin pelottavaa hetkeä, jolloin itsemurha on ollut mielessä. Jotenkin eilinen oli traumaattinen, mutta merkittävä hetki kaiken suhteen.

Luin eilen illasta erästä kirjaa, kun ajatukset alkoivat synkkenemään. En enää tunnistanut itseäni, ajatukset kävivät itsetuhoisiksi ja lääkekaappi oikein huusi nimeäni. Olin varma että nyt mä ne lääkkeet otan. Tunsin jonkun kumman läsnäolon ja keho tuntui lämpimältä. Ajattelin että nyt pääsen jonnekin maailmaan joka on mua varten: kuolen ja sitten kaikki on hyvin. Kaikki oli niin sumuista, kummaa ja sekavaa, ihan liian pelottavaa. Mutta pystyin olemaan ilman ylimääräisiä lääkkeitä. Nukkumaan menin hyvin sekavana ja ajattelin että nyt mä pimahdin aivan lopullisesti.

Tänään aamulla heräsin kuitenkin aivan kuin eri ihmisenä. Eilinen ilta oli aivan kamalan pelottava, tuntui ihan oikeasti kuin joku yliluonnollinen olisi käskenyt mua ottamaan lääkkeitä. Kuulostaa niin oudolta....En tiedä onko se harha, vai mikä. Tajusin kuitenkin aamulla että mun on vaan taisteltava näitä pelottavia ajatuksia vastaan, se en ole minä joka haluaa kuolla. Elämä on täynnä niin monta ihanaa asiaa, enkä koskaan, ikinä, haluaisi luopua näistä asioista. Asiat on ihan oikeasti hyvin, vaikka pään sisällä onkin usein ihan kamala sotku. Mutta uskon että sen sotkun saa vielä selvitettyä.

Kouluasiat on ahdistanut. Tarkoitus oli hakea ensi keväänä koulupaikkaa, mutta oon vaan miettinyt että en siihen pysty, mutta on kai vaan yritettävä. Oon aina sellainen joka vetää yli jaksamisen, mutta tiedostan sen ja nyt voin tehdä asialle jotain. Uskon että juuri tällä hetkellä en ole koulukuntoinen, ja se on ihan okei, voin pitää taukoa ja palata opiskelemaan sitten kun saan taas voimia. Ei ole kiire mihinkään. Vaikka tuntuu että petän läheiset ja ne on muhun tosi pettyneitä, niin täytyy nyt miettiä omaa jaksamista ja asioita vähän pidemmällekin.

Oon myös tosi kovasti kaivannut sitä minää, joka olin kun sairastin. Ja niitä asioita, joita tein silloin. Oon sitten ajatellut että mun täytyy olla taas masentunut jotta saisin ne kaikki mitä oli silloin. Mutta tajusin tässä joku aika sitten että eihän niillä ole yhtään mitään yhteyttä toisiinsa. Jos mä kaipaan museoissa kiertämistä, niin en mä nyt tarvitse mitään masennusta että mä voisin taas nauttia museoista :D Oon myös ajatellut että jotta haluaisin pukeutua samalla tavalla kuin silloin, mun tarvitsee olla mieleltänikin samanlainen, yhtä surullinen ja ahdistunut. Vaikka ei niilläkään ollut mitään yhteyttä, kun en pukeutumisella mitenkään tuonut esille mun pahaa oloa, vaan pukeuduin ihan normaalisti. Tuntuu jotenkin tosi hölmölle miten oon voinut ajatellakaan noin, enkä ole edes tiedostanut asiaa...Mutta tän tajuaminen auttoi. Ulkoiset asiat voi olla kuten ennenkin, mutta siihen ei tarvita pahaa oloa.

Nyt on ollut tämän päivän tosi hyvä fiilis, ja toivon että näistä kaikista asioista viisastuneena voisin taas jatkaa parantumista yhä ahkerammin. Kyllä asiat vielä järjestyy.


sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Elämä on vain yhtä vuoristorataa, ensin ahdistaa, sitten olen niin iloinen että tekisi mieli vain nauraa ja sitten taas hetkessä saatan purskahtaa itkuun. Haluaisin jonkun syyn miksi tunteet vaihtelee näin kovasti. On raskasta kun tunteet ovat myöskin aivan äärimmäisen vahvoja.

Välillä olen myös miettinyt itseni satuttamista. Viiltämistä, lääkkeiden ottoa...Kaiken pitäisi olla hyvin, mutten tiedä onko kuitenkaan. Pelot tuntuvat aika ylitsepääsemättömän raskaille ja tulevaisuus epätoivoiselta, viillot ja yliannostukset tuntuvat ahdistuksen tullessa parhaalta ratkaisulta. On vaikea ymmärtää että paha olo ei kestä ikuisuutta, vaan se menee kyllä ohi. Toisaalta tuntuisi helpolta vaan antaa taas kaiken mennä vähitellen kohti huonompaa, tuntuu että se on kaikkein helpoin ratkaisu.

Enkä tiedä mitä tulevaisuudessa odottaa. Olen nyt päässyt iloisesti lomailun makuun ja tuntuu ettei musta ole enää koskaan koulun penkille. Lukionkin suorittaminen oli niin raskasta, mitenkäs sitten ammattikorkeassa tai yliopistossa...Tuntuu ettei musta ole mihinkään, ettei musta tule yhtään mitään. Että olen pelkkä turhake. Kelalta odottelen ammatillisen kuntoutuksen päätöstä, josta tulee mahdollisesti ensi viikolla päätös. Kai se on myöntävä, mutta pelottaa jos en pystykään siihen. Sitten jään aivan tyhjän päälle, vaikka toivoisinkin ehkä sitä. Se olisi helpoin ratkaisu tässäkin.


keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Emetofobia

Tänään oli ammatinvalintapsykologi. Odotin aikaa kovasti. Tein viime kerralla ammatinvalintatestin ja nyt käydään läpi tuloksia. Mielenterveyshoitaja näyttää kiinnostavan vahvasti, mutta keskustelu ajautuu oksennuspelkoon, joka valitettavasti estää tämän työn. Psykologi alkaa puhua oksentamisesta: eihän se mukavaa ole, minunkin poika sunnuntaista asti oksentanut, ikävää katsottavaa.

Sunnuntaista. Asti.

Koitan peittää järkytystäni, hymyilen vaivalloisesti. Kättä kuumottaa, kättelin sillä juuri psykologia. Bakteereja. Psykologi esittelee tuloksiani, katse harhailee, ajatukset harhailee. Neljä päivää kipeänä. Pakko saada käsidesiä. Hymy hyytyy loppua kohden ja koitan niellä itkua. Toivon vain että aika olisi ohi, en kuule mitä puhutaan. En jaksa puhua, nyökyttelen vaan. Lopulta kuulen sanat "no, se oli kai sitten tässä!". Psykologi ojentaa käden. Tuijotan sitä. Sanonko etten voi nyt kätellä. Tartun kuitenkin käteen ja ryntään ulos. Hitto, pitää koskea ovenkahvaan.

Ulkona kävelen nurkan taakse, kaivan repusta käsidesin ja pursotan sitä ison kasan käsille. Ihmiset tuijottavat, mutta tuijottakoot. Itkettää niin hirveästi ja sydän hakkaa rinnassa. Koitan hengitellä rauhassa, mutta paniikki puskee päin.

Kotimatkalla teen äkkikäännöksen, niin että pyörän renkaat luistavat keskustan mukulakiviä pitkin ja meinaan kaatua. Pakko päästä apteekkiin, pakko ostaa uusi käsidesi. Vanha lentäkööt roskiin kun koskin siihen likaisilla käsillä. Taas euroja taivaan tuuliin, mutta pelko on liian ylitsepääsemätön.

Apteekkari on ilkeä, tekisi mieli olla töykeä takaisin, mutta tärkeintä on päästä nyt vaan kotiin turvaan. Ulkona levitän taas käsidesiä ja otan toinen toistaan isompia askelia, jotta pääsisin pian pyöräni luo. Etanoli tuoksuu vahvasti ja ihmiset yskivät. Äänet kuuluvat selvästi, liian selvästi, mutta silti ne tuntuvat tulevan niin kovin kaukaa. Vähän huimaa.

Kotimatkan pyöräilen nopeasti. Sydän tuntuu pomppaavan rinnasta ulos ja henki ei oikein kulje, mutta poljen vaan koko ajan kovempaa. Puuskutan. Ihmisiä vilisee ympärillä. Mitä nopeammin kotona, sitä nopeammin pääsen turvaan. Pääsen pihaan. Juoksen rappuset ylös, mutta kunto ei enää kestä ja loppumatka on vain vaivalloista matelua. Avaan oven, suljen sen ja nojaan lipastoa vasten koittaen tasata hengitystä. Hiki valuu päätä pitkin. Riisun takin ja potkaisen kengät jalasta, kun syke on hieman tasaantunut. Sitten menen pesemään kädet. Kerran. Ja toisen. Ja vielä kolmannenkin. Vesi on kuumaa, saippua vaahtoaa, hinkkaan käsiä uudelleen ja uudelleen. Voisin pestä käteni vaikka ruvelle kunhan ne vaan olisi puhtaat.

Käsien pesun jälkeen lysähdän sohvalle ja purskahdan itkuun.

Hitto kun elämä on niin vaikeata.

Emetofobia uuvuttaa, vie ilon elämästä.


keskiviikko 16. elokuuta 2017

Tänään heräsin iloisena, aurinko paistaa ja elämä hymyilee. Hirveätä vuoristorataa tämä vointi. Menin sitten viiltelemään eilen ja kylläpä kaduttaa. On niin helppo taas turvautua viiltelyyn kun sen nyt kerran aloitti taas. Tänään en aio viillellä, vaikka kuinka tekisi mieli, jalat näyttävät aivan kamalilta. Onneksi en pidä koskaan shortseja.

Tänään olisi luvassa kivaa tekemistä, samoin huomenna ja ylihuomenna. Kyllä se vaan kohottaa mielialaa kun on menoja, eikä vaan jää kotiin ikävien ajatusten kanssa. Voi kunpa voisin aloittaa jo sen kuntouttavan työharjottelun pian....olenkohan siitäkään puhunut?

Pakko nyt ihan oikeasti tsempata itseni kanssa, en voi vaan antaa pahan olon viedä takasin pohjalle...en vaan saa luovuttaa kun oon päässyt näin pitkälle. Ja tiedän että kun ilta saapuu niin unohdan kaikki tällaiset puheet. Ehkä auttaisi jos menisin aikasemmin nukkumaan, jos paha olo ei ehtisi tulla....

tiistai 15. elokuuta 2017

Ahdistaa.

Olo muuttui iltaa kohden alavireiseksi eikä mikään oikein kiinnosta. Kaikki tuntuu turhalle ja tulevaisuus synkälle. Tekee mieli luovuttaa, osastot, yliannostukset ja viiltelyt houkuttaa, ne on vaan jollakin tapaa niin turvallisia. Viillot iholla, kun lääkkeet rentouttavat koko elimistön eikä millään ole enää väliä, osaston tuoma turva, kaipaan niitä niin kovasti. Mutta pystyn ainakin toistaiseksi pysymään niistä erossa. Pakko. Enkä halua kuolla, mutta se kun lääkkeet vievät tajun, on vain jollakin tapaa niin kamalan houkuttelevaa. Kaipaan vahvoja, äärimmäisiä tunneärsykkeitä elämään, valitettavasti ikävin keinoin.

Days clean: 2 

Ainakin toistaiseksi.


Days clean: 0 

Senkin idiootti.



maanantai 14. elokuuta 2017

Eilen katsoin kokonaisen leffan ilman että tein jotain muuta samalla.
Tänään pystyin puhumaan kuntoutuksessa hoitajalleni niin että katsoin puhuessa silmiin.

Nämä asiat eivät ole olleet mahdollisia moneen vuoteen, silmiin katsominen ei varmaan koskaan.

Mua on ärsyttänyt kun kuntoutus hokee aina, että oot mennyt eteenpäin, vaikka mun olo olisi ihan kamala ja omasta mielestä tuntuu että oon ihan pohjalla ja alkupisteessä. Mutta tänään huomasin ihan oikeasti että mä olen mennyt eteenpäin, vaikka olo ei mikään maailman paras olekaan ollut kesän aikana. Kuntoutus sanoi että mun vointi on tilanteeseen nähden ihan ymmärrettävä. Oon just lopettanut koulun, mun elämässä on läsnä jatkuva epätietoisuus, kun en tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ja kyllä mä tiedän että tää mun vointi on ihan vaan tän tilanteen takia tällainen.

Eilinen ilta päättyi viiltelyyn, mutta jos se jäisi nyt siihen. No, takapakkeja tulee aina, mutta toivon että tästä alkaisi taas pidempi tauko ilman viiltelyä. Helpotti myös tietää, että viiltelyarvet ei vaikuta opiskelupaikan hakuun. Aina seuraavana päivänä kun oon viillellyt, tuntuu että noniin, nyt on taas mahdollisuus koulupaikasta ikuisesti poissa.

Lähdin tänään iloisena kuntoutuksesta. Aurinko paistoi, tuntui että asiat järjestyy. Se oli viimeinen kerta nuorisopuolella, nyt siirryn aikuispuolelle. Sain kuulla kaksi kertaa keskustelun aikana, kuinka mun hyvä puoli on se että olen sisukas, ja kuinka on hyvä että olen kunnianhimoinenja mulla on unelmia. Tuntui kivalle kuulla se. Hoitaja käski myös mennä kohti unelmia, välittämättä muiden sanoista, ei niillä ole merkitystä.

Olen ajatellut näin jo monena päivänä, mutta jos tästä alkaisi parempi vaihe. Jos nyt tsemppaisin, jos nyt en antaisi pahan olon viedä. Taistelisin ja pyrkisin kohti normaalia elämää. Vaikka se tuntuukin niin kamalan vaikealta. Mutta onko sairaus se mitä haluan elämältä? Ei ole. Haluan opiskella, harrastaa, elää. Tehdä asioita ja kokea. Eikä se ole mahdollista masentuneena.

Illaksi olisi tiedossa paljon tekemistä, käyn kaupassa ja kaveri tulee kylään. Huomenna käyn kelassa ja loppuviikostakin on paljon menoja. Kunhan vaan saan pidettyä arjen täynnä aktiviteetteja niin kaikki on hyvin. Kyllä hitto vie asiat vielä järjestyy.

Joka tekstin loppuun lisään tekstin days clean ja lasken montako päivää olen ollut ilman viiltelyä.

Days clean:1

Vaikka päivää ei ole vielä kulunut edellisestä viiltokerrasta, niin laitan sen silti tuohon, koska tänään EN viiltele.


sunnuntai 13. elokuuta 2017

Uudistuksia blogiin

Tein vähän muutoksia blogin ulkoasuun. Vanha teema oli kiva, mutta se toi mieleen vanhat syömishäiriöajat, kuinka nälkäinen olin ja kuinka valvoin usein niin myöhään että aurinkokin nousi jo. Jo pelkkä blogin avaaminen sai ikävän tunteen kehoon, enkä siksi ole kirjoittanutkaan. Parempi siis vaihtaa teemaa, niin kirjoittaminenkin on helpompaa.

Käytiin tänään iltapäivästä kaupassa, kun tänään pidetään herkutteluilta. Vähän ahdistaa kun mietin että olisin käynyt lenkillä ennen niiden syömistä niin sitten olis helpompi antaa itselleen lupa herkutella, mutta iskä kävi äsken asentamassa meille uuden pesukoneen niin täytyy pestä pyykkiä. Ainiin, olenko kertonut edes että muutettiin pari viikkoa sitten uuteen asuntoon?


Ostin karkkipussin, sellaisen Haribon. Niitä karkkeja söin aina osastolla, kun oli karkkipäivä. Ne jotka jäi osastolle viikonlopuksi sai pitää osastolla yhden karkkipäivän. Aina kun syön noita, tulee jotenkin ahdistava olo. Samaan aikaan ahdistava ja turvallinen. Ja pieni kaipuu osastolle juurikin sen turvallisuuden tunteen takia. Aina oli joku vierellä, joku johon voi turvautua kun ahdistaa. Alan ehkä lisäilemään kuvia blogiin kun niiden siirtäminen tänne käy nopeasti iPadilla. Ja pakko laittaa siitä karkkipussista kuva :D



Syksyisin aina tulee ihan järkyttävä ikävä osastolle. Hävettää myöntää, mutta kyllä mä viihdyin osastolla, nuorisopuolella. Apu oli lähellä, ruoka tehtiin omasta puolesta, kavereiden kanssa "asui" saman katon alla ja välillä oli kivoja ryhmiä joissa pääsi mm. askartelemaan. Mitä muuta voisikaan toivoa kun oli masentunut, joku piti minusta huolta ja turvasi sen että pysyin hengissä. Vaikka kuinka koittaisin palauttaa mieleen kaikki ikävät ahdistavat hetket, tuntuu että aika on vaan kullannut kaikki muistot. Mutta tuntuu ihan kamalalle, etten pääse enää koskaan takaisin tuolle osastolle. Aikuispuolen osastoista taas on niin pahat muistot etten halua sinne enää koskaan. No, täytyy myöntää että välillä tulee taas kaipuu sinnekin, en tiedä miksi. Vaikka tiedän että se paikka oli kuin vankila.

Koitan tänäkin iltana taistella masennusta vastaan, sillä iltaisin tekee aina mieli luovuttaa. Aamulla sitten on ihan eri fiilis, joten yritän jaksaa aamuun asti tekemättä mitään tyhmää. Nyt siirryn katsomaan leffaa, jos kerrankin pystyisin olemaan koko elokuvan ajan tekemättä mitään muuta....

lauantai 12. elokuuta 2017

Ehkä olis aika herätellä tää blogi eloon, en oikein tiedä....olisi kiva kirjoitella tännekin, mutta en oikein löydä enää sanoja kuvata oloa. Ja blogi tuntuu tällä hetkellä vähän kuin avoimelta kirjalta, jota kuka tahansa voi lukea. Instagramissa taas turvaudun siihen että pidän tilin salaisena. Enkä tiedä lukeeko tätä enää kukaan, mutta voin kai kirjoittaa omaksi ilokseni.

No, en ole pystynyt aloittamaan avoimessa yliopistossa. Opinnot tuntuu liian raskaalta, joten tällä hetkellä oon vähän tyhjän päällä kun ei ole yhtään mitään. Ollaan puhuttu ammatillisesta kuntoutuksesta, ja se kuulostaa hyvältä vaihtoehdolta. Asiat tosin etenee niin kamalan hitaasti, toistaiseksi täytyy sietää tätä kotona makoilua.

En oikein tiedä onko elämällä tällä hetkellä suuntaa. Oon mennyt kesän aikana paljon huonompaan päin, sorruin jopa viiltelemään. Taukoa taisi olla puoli vuotta. Välillä jaksan taistella masennusta vastaan, mutta sitten herään todellisuuteen, miksi taistelisin. Tuntuu suoraan sanoen turhauttavalta taistella. Kaipaan tuttua ja turvallista masennusta vierelle, mutta kun paha olo tulee, toivon vaan että se lähtisi pois. Kuka tahansa normaali ihminen valitsisi elämän ilman masennusta, mutta se on ollut mukana niin pitkään, ilman sitä tuntuu kuin heittäisin osan minusta pois. On kyllä hetkiä, jolloin haluan parantua, mutta sitten se motivaatio lähtee pois, kun asiat etenee niin turhauttavan hitaasti. ja se taas saa miettimään, onko tässä parantumisessa mitään järkeä, kun kaikki on vaan niin hirveän hidasta.

Joka päivä ahdistaa. Ei ole mitään tekemistä. Nyt tosin olen saanut vähän aktiviteetteja arkeen, käyn lenkillä, hoidan asioita ja käyn kuntoutuksessa juttelemassa. Mutta silti on paljon hetkiä jolloin ei ole yhtään mitään ja makaan vain sohvalla tuskaisena. Se on sanoinkuvaamattoman ahdistavaa, istua vaan siinä ja tuntea kun aika kuluu, mutta oma elämä ei liiku yhtään mihinkään suuntaan.

Kamppailen jatkuvasti. Annanko masennuksen viedä vai taistelenko. Tekee mieli vaan luovuttaaa ja palata pohjalle, mutta sitten mietin onko se todella se mitä haluan elämältä. Päätyä taas sairaalaan, koska tiedän että jos annan asioiden mennä huonoksi niin osasto kyllä odottaa. Siellä sitten turruttaisin itseni rauhottavilla, keksisin keinoja satuttaa itseäni ja ramppaisin eristyshuoneen ja normaalien tilojen väliä. No ei se ole elämää, sen tiedän itsekin, mutta se houkuttaa silti. Toisaalta tiedän että kaipaan elämääni opiskeluja, työtä, harrastuksia....menetän ne jos annan asioiden mennä huonompaan. Tässä on siis kaksi asiaa, mutten tiedä kumman puolen valitsin.

Huominen ahdistaa, mutta iltalääkkeet alkaa vähitellen lamaannuttamaan, joten pakko siirtyä nukkumaan...

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Hui, viime kirjoituksesta on ihan kamalan pitkä aika. Päivittelen aktiivisemmin itsestäni Instagramin puolella, joten siellä mua voi seurata (instatili näkyy tossa sivun vasemmassa reunassa).

Joka kerta kun oon avannut tän blogin ja alkanut kirjoittamaan postausta, tulee ihan hirveä olo. Yhtäkkiä alkaa masentaa. Olen kirjoittanut postauksen, ja sitten pyyhkinyt tekstikentän. En ole tyytyväinen teksteihin, eikä kirjoittaminen tunnu luonnolliselta enää. Haluaisin kirjoittaa tänne, mutta kirjoittamisen mukana tulevan pahan olon takia en oo kirjoittanut mitään. Nytkin alkoi jostakin syystä ahdistaa.

Mulla on mennyt vaihtelevasti. Ekat valmistumisen jälkeiset viikot meni tosi hyvin. Voin hyvin, jaksoin tehdä asioita ja mieli oli korkealla. Jossakin vaiheessa vointi meni sitten vähän huonompaan ja nyt se on pysynyt tasaisen alavireisenä jo pitempään. Joidenkin asioiden tekeminen on raskasta ja usein ahdistaa tuleva päivä. Pelot on pahentunut, varsinkin oksennuspelko. Liian usein tuijotan väsyneitä kasvojani vessan peilistä, poltan käteni jotta ne olisivat puhtaat ja ajattelen että en vaan jaksaisi enää pelätä. Tekee usein mieli ottaa takapakkia ja lopettaa koko paranemisprosessi. Koitan kuitenkin vaan jatkaa vaikka välillä tuntuis helpommalta vaan antaa pahan olon viedä mukanaan.

Tällä hetkellä koko tulevaisuus tuntuu aika toivottomalle. En tiedä mitä avoimessa yliopistossa opiskelemisesta tulee, tai mitä ihmettä mä sitten teen jos en siellä pystykään opiskella. Vähän sellainen fiilis että musta ei ole yhtään mihinkään ja olen ikuisesti mt-kuntoutuja. Se olis ihan kamalaa, ja tuo ajatus tuokin vähän voimia taistella, mutta matka tuntuu olevan aivan liian pitkä. Mua ahdistaa että mun elämä kulkee eteenpäin, mutta itse junnaan paikallani. Mitä kaikkea mun elämään kuuluisikaan jos olisin terve... Tällaisina hetkinä sitä vaan vihaa omaa sairauttaan.

No, kuuluu elämään hyvääkin. Me muutetaan toiseen asuntoon parin viikon päästä. Vaikka se stressaakin vähän, niin enemmän kuitenkin ootan sitä positiivisin mielin. Jotenkin odotan syksyä uudessa asunnossa, ehkä elämä saa jonkinlaisen uuden alun, kun yritän ainakin aloittaa opiskelut avoimessa yliopistossa ja vaihdetaan asuinympäristöäkin. Toivon että mun vointi kohenisi myös hieman muuton jälkeen.

Siinä tiivistettynä kuulumiset, voi olla että tuun tänne nyt useamminkin kirjoittamaan, koska en haluaisi lopettaa täysin tänne kirjoittamista.

tiistai 2. toukokuuta 2017

Ajattelin tulla pitkästä aikaa päivittelemään tännekin jotain. Suoritin lukion viimeisen kokeen viime viikolla ja nyt on lukio ohi. Seuraavaksi onkin sitten kesäkuussa valmistujaiset. Hullua että mä sittenkin valmistuin.

Päivät on nyt sitten aika tyhjiä, välillä käyn vaan kuntoutuksessa juttelemassa. Tosin mun hoitajaakin tapaan vain ehkä kerran kuukaudessa, kun en koe että keskustelusta on kamalasti hyötyä. Nykyisin tuntuu että mua vaivaavat asiat on helpompi selvitellä itse pään sisällä, kun jutella ammattiauttajan kanssa. Tuleen niin helposti väärinkäsityksiä ja otan sitten niistä itseeni.

Pitäisi keksiä päivisin tekemistä, niin en ihan laiskistu. Saatan olla vielä vuoden, jopa monta, ilman koulupaikkaa. Ajattelin kyllä mennä avoimeen yliopistoon kesällä/syksyllä, pitäisi vaan ottaa enemmän selvää siellä opiskelusta. Mutta muuten koitan pitää arjen pystyssä. Ostin itselleni Bullet journalin, ja kunhan saan sen valmiiksi niin se varmasti auttaa arjen suunnittelussa. Viime viikko meni vähän laiskotellen, ja oli huono fiilis, mutta katsotaan olisko tää viikko sitten parempi.

Eilen oli taas huono fiilis ja mietin menneitä. Kun kaikki oli paremmin silloin kun olin sairaalassa. Pystyin nauttimaan asioista täysillä ja tein paljonpaljon kaikkea. Juttelin S:lle tästä ja silloin mä tajusin mikä tässä on vialla! Mä kaipaan todella vahvoja tunneärsykkeitä arkeen. Ne tulee kokemusten kautta, mutta tuntuu että nykyisin mikään ei tunnu niin vahvasti kun silloin pari vuotta sitten. En tiedä johtuiko se ihan vaan murrosiästä, kun silloin tunteet on niin vahvoja muutenkin. Jostakin syystä liitän ne vahvat tunteet kuitenkin siihen, että olin silloin sairaampi ja tunsin sen takia kaikki vahvemmin. Tuntuu että täytyisi taas palata pohjalle, jotta voisin tuntea enemmän.

Tänään kuitenkin heräsin auringonsäteisiin ja söin aamupalan auringon lämmittäessä selkää. Jostakin kaukaa kuului hurinaa, aivan kuin moottoriveneen ääntä. Se toi mieleen nuoruuden kesät, kun kesäpäivinä järveltä kantautui tuollaista ääntä. Pystyin sanomaan olevani oikeasti tosi onnellinen. Ja silloin mä tajusin että haluanko oikeasti palata takaisin pohjalle? On pakko olla joku muu tapa saada vahvoja tunnekokemuksia ja nauttia elämästä, ilman sairauksia.

Välillä tulee myös tyhmä ajatus siitä, että mun kädet pitäisi olla pahemmin viillellyt, jotta voisin olla oikeasti selviytyjä. Että mä en ole ollut oikeasti sairas, jos mulla on vain näin vähän arpia. Koen että olen "huono selviytyjä", jos en ole viillellyt pahemmin. Kuntoutuksessakin hoitaja sanoi että ei mun arvet ole pahat. Käänsin sen niin että ne ovat siis säälittävät. Tiedän että tarkoitus oli vaan kannustaa mua kulkemaan rohkeesti ulkona lyhythihaisella ilman ahdistusta. Pitäisi ehkä puhua tästä kun se vaivaa vieläkin, vaikka tästä taitaa olla jo vuosi...

Nykyisin elämässä ei ole stressiä. Välillä stressaan ja tajuan että hei, ei mulla edes ole mitään stressattavaa. On niin outoa kun ei ole koko ajan koulutyöt odottamassa. Koulujen loppuminen tuntuu ihan uudelta alulta elämässä. Nyt voin tehdä elämästäni sellaista kun haluan. Toisaalta pelottavaa on se, että nyt mä olen ihan ite se joka määrittelee mun arjen. Mä olen se joka määrittelee itselleni pääsykokeeseen opiskeltavat ajat, mä olen se joka määrää milloin menen nukkumaan ja mä olen se joka päättää jäänkö vain loppuelämäkseni kotiin, vai hankinko välivuodeksi väliaikaisen opiskelupaikan, töitä, haenko sitten joskus kouluun...

Mulla on sellainen aivan pieni epäilys että tulevasta kesästä voisi tulla hyvä. Ehkä ainakin parempi kuin viime kesästä. Yritän ainakin parhaani. 

"Pidän siitä mistä kerrot
Pidän siitä miten kerrot, asioita tunteita
Valoa ja pimeää
kummassakin laulussa hyvä tunne kasvaa ja kasvaa
En pidä siitä että siirtyminen vaatii mahtavia tekoja
Miten kaikki voi olla valmista kun ei ole edes tehty mitään?
sateen jälkeen hiekkatiellä kauneus hehkuu ja kumartaa syvään
Miten niin jalat maassa, oletko koskaan nähnyt kenenkään kävelevän ilmassa?"

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Oon ihan väsynyt. Välillä saan voimia tehdä jotakin, mutta sitten ne voimat onkin taas kohta lähtenyt. Mulla on neljä kurssia jäljellä ja kuukausi aikaa tehdä ne. Tiedän että ehdin ne, mutta toisaalta eipä ne itsekseenkään valmistu. Pitäis vaan nyt jaksaa jotenkin kerätä voimat tehdä ne kurssit loppuun.

Vaikka kuinka yrittäisin pysyä positiivisena ja jaksavana ja hyvinvoivana niin ei se auta, fiilis on silti huono. Nukun yöt huonosti ja torkutan niin että unta kertyy 12h, mutta silti väsyttää. Aamusin herääminen tuntuu raskaalta kun ei oo mitään mitä odottaa päivältä. Joka päivä näytän myös peilistä aivan kuvottavalta ja se laskee itsetuntoa. Ei tee mieli oikein lähteä minnekään kun vihaa itteänsä.

Mulla on myös eräs kaverisuhde, joka ei tuo mulle yhtään mitään, pikemminkin vie voimia, mutta en jaksa välejäkään katkaista. Musta tuntuu että se ei tuo oikeasti mulle yhtään mitään. Mulle saa puhua omista ongelmista, mutta se että sitten kun koitan auttaa niin saa vaan paskaa niskaan, on todella uuvuttavaa. Tänäänkin juteltiin parisen tuntia ja lopulta jouduin ottamaan vähän taukoa kun en jaksanut enää sitä valitusta ja haukkumista....Oon miettinyt että pitäiskö vaan pitää pieni tauko kyseisestä ihmisestä, mutta se vaan tuntuis tosi pahalle...

Vielä kaksi päivää koulua, yksi huomenna ja yksi ensi viikolla, ja musta tuntuu että mä en vaan pysty menemään kouluun. Mulla olis varaa jättää huominen välistä, mutta sitten yks koeasia jäis oppimatta. En tiiä mitä tekisin. Tänään meinasin saada paniikkikohtauksen luokassa, joten ei kamalasti huvittais mennä sinne kun nyt on fiilis tätäkin päivää huonompi. Alkoi vaan itkettää ja tuntui että pyörryn. Meinasin lähteä luokasta, mut kyl mä sitten pärjäsinkin asian kanssa.

Elämä tuntuu tällä hetkellä tosi raskaalle, mutta kun mulla oli se piiiitkä hyvä jakso, niin kyllä sellainen tulee uudelleenkin. Pitää vaan jaksaa tän huonon jakson yli.

lauantai 1. huhtikuuta 2017

"Miks on niin vaikeeta myöntää julkisesti et oon heikko?
Tai se et mun sisäl on kaunis prinsessa ja karmiva peikko
Miks on niin vaikeeta puhuu suoraan ja katsoo silmiin?
Miks jos en ymmärrä jotain nyökytän et muka ymmärsin?
Tää on elämänkoulu, ei pudonnu omena kauas puusta
sitä opitaan niin kauan et hampaat putoo suusta


Se tuli niinku taivaalta salama
valkeena kasvot ku lakana
Juuri ku luulin saaneeni kii, se oliki mun takana"



Jotenkin pari päivää on ollut vähän alavireinen olo. Pelottaa edelleen että sairastan jotain vakavaa tautia. Joskus käännän sen voimavaraksi ja nautin sitten täysillä jokaisesta hetkestä, jonka saan elää.

En haluaisi myöntää jos mulla on paha olla tai ahdistaa. Haluan olla vahva, haluan että mulla menee hyvin. En halua sanoa mun hoitajalle jos mulla menee huonommin, enkä etenkään lääkärille. Jotenkin tuntuu että ne vähättelee mua jos kerron että on nyt vähän mieliala laskenut. Etenkin opiskelujen suhteen. Tiedän että jos mä en ole täysissä voimissa ja terve, ne sanoo että musta ei ole opiskelemaan yliopistoon. Se tuntuu pahalle. Haluan että ne uskoo että musta on vielä johonkin. Mä vaihdan kesän alussa aikuispuolelle, ja mä oikeastaan odotan jo sitä. Pääsee juttelemaan ihan uusille ihmisille. Voihan se olla negatiivinenkin muutos, mutta ainakin nyt se tuntuu positiiviselle. Ehkä se uusi ihminen ymmärtää mua paremmin ja näkee mun asioita ihan uudessa valossa.

Mua on ahdistanut oikeastaan tän koko päivän. Äsken olin kotona käymässä ja meillä oli tosi kivaa, käytiin äitin kanssa lenkillä ja saunassa, syötiin, katsottiin yhdessä vanhoja valokuvia ja naurettiin. Pikkuveli olisi halunnut että jään pidemmäksikin aikaa, mutta aattelin kuitenkin lähteä kotiin kun alkoi vähän väsyttää. Tuntu kivalle kun veli pyysi jäämään, se kertoo että oon tärkeä. Nyt kuitenkin kun tulin kotiin, iski taas ahdistus.

Mulla on monena päivänä ollut paljon aktiviteetteja, ja ei oo ahdistanut kun on ollut aina jotain mitä tehdä. Nyt kuitenkin tuntuu että ei oo mitään tekemistä. Oon varmaan joskus puhunut blogissa että mua ahdistaa olla tekemättä mitään. Se on vaan ihan kamalaa. Se että on vaan ja istuu ja tuntee kuinka aika kuluu. Tällä hetkellä on just sellanen fiilis. Voisin ehkä mennä nukkumaan kohta. Väsyttää. Ehkä yö veis ahdistuksen pois ja aamulla olis taas parempi mieli. Tosin niin oon aatellut nyt monta päivää eikä niin oo tapahtunut.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Kuulumisia

Kaks viimesintä päivää on ollut vähän huonompia. Eilen treenit meni huonosti ja ajattelin kotiin tullessani että oon meidän ryhmän huonoin. Sain fiiliksen vähän paremmaksi kun mietin että mä oon uusin tulokas meidän harrasteryhmässä ja harjoittelemalla voin kehittyä. Tänään sitten illasta ajatukset valtasi sairauden pelot, jotka on vähän taas pahentunut. Ehti ne hetken olla täysin poissa. Nykyisin osaan kuitenkin ajatusten avulla puhua itselleni järkeä, tai ainakin rauhotella itseäni. Elän hetkessä, tällä hetkellä kaikki on hyvin, turha murehtia liikaa tulevaa.

Eksyin tänään myös lukemaan masennusblogeja. Huomasin kuitenkin heti että fiilis paheni, joten lopetin lukemisen. Masennukseen uppoutuminen on mun defenssi sairauden pelolta. Jos masennun ja haluan kuolla, mun ei tarvitse pelätä kuolemaa. Tiedän että se on tyhmää, joten koitan keksiä jotakin muita keinoja selviytyä pelolta.

Mutta viime viikolla tuli kuitenkin tosi positiivisia uutisia, nimittäin viimeiset ylioppilaskirjoitukset on suoritettu, pääsin niistä läpi ja kesäkuussa on sitten ylioppilasjuhlat. Vielä olis 5 kurssia tekemättä, mutta kyllä tässä on vielä kuukausi aikaa ja yksi kurssi loppuu onneksi viikon päästä. Mun unelma valmistumisesta on siis vihdoin totta. Koulun jälkeinen aika vähän pelottaa. En palaa enää syksyllä lukioon, monet tukiverkot koululta lähtee, vaihdan keskustelupaikkaa aikuispuolelle ja aloitan ehkä jossakin vaiheessa avoimessa yliopistossa opinnot. Enemmän ootan kuitenkin innolla valmstumisen jälkeistä aikaa. Kaikkien näiden tylsien yhteiskuntaopin, historian, maantiedon yms. kurssien jälkeen pääsen vihdoin keskittymään just mua kiinnostaviin opiskelujuttuihin kun luen pääsykokeisiin ja uusin yo-kokeen.

Tällä hetkellä kuitenkin masentaa aika paljon, mutta aamulla on ehkä eri fiilis.

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Tänään on ollut ihan hyvä päivä. Välillä on itketty ja kovasti on vaihdettu kuulumisia perheen kanssa. Pikkuveli oli ottanut meidän kissan kuoleman todella raskaasti, mutta yhdessä tuetaan toinen toisiamme. Koitan jatkuvasti saada ajatukset muualle, mutta hankalaahan se on, kun ajatukset jatkuvasti kulkeutuu eiliseen. Ei sitä vieläkään usko todeksi. Nyt oli oikeastaan sellainen hetki, jolloin parhaiten pystyn tämän asian ottamaan, niin pahalta kun tuntuukin sanoa noin. Pari kuukautta sitten olisin varmasti reagoinut paljon voimakkaammin, puhumattakaan jos tää olisi tapahtunut pari vuotta sitten kun ramppasin osastolla. Nyt on sen verran voimia että pystyn ottamaan asian vastaan edes jollakin tavalla. Ja vastoinkäymiset vahvistaa, niin uskon tämänkin ikävän tapahtuman tekevän.

Onhan se ihan kamalaa ajatella että yksi tärkeä asia elämässä on ikuisesti poissa. Että ei meidän kissaa saa koskaan ikinä takaisin. En kuitenkaan halua velloa siinä ajatuksessa, kun se saa vaan ikävän olon.

Ensi viikolla alkaa koulu ja vähän pelottaa kun saatan purskahtaa itkuun ihan yhtäkkiä. Jos alankin itkeä kesken tunnin....Oon myös vähän omissa ajatuksissani koko ajan, joten saa nähdä miten pystyn tunnilla keskittymään. Mutta hei, viimeinen jakso lukiossa. Kyllä mä jaksan.

Nyt meen nukkumaan kun kellokin lähestyy taas kahta.

tiistai 28. helmikuuta 2017

Tänään oli yksi elämäni kauheimmista päivistä, kun lähdettiin äidin kanssa tyhjän kantokopan kanssa eläinlääkäristä. Meidän kissa lopetettiin. Ei tätä surun määrää ymmärrä ihminen joka ei omista lemmikkiä. Meidän kissa ei ollut vain lemmikki, se oli yksi perheenjäsen ja tärkeä terapiaeläin, joka toi lohtua kun oli huono fiilis.

En osannut ennen lääkärireissua aavistaakaan että se lopetettaisiin. Olihan se ollut jo pitkään vähän huonossa kunnossa, mutta en osannut aavistaa mitään, ennenkuin lääkäri totesi että elinaikaa oli enintään kolme viikkoa. Että kivuton kuolema saataisiin lopettamalla meidän kissa heti. Että ei ole järkeä pitää kissaa hengissä kivuissaan. Kasvaimia oli suolistossa ja sydämessä, painokin oli laskenut alle kolmeen kiloon. Olihan sillä ikääkin jo lähemmäs kaksikymmentä vuotta, mutta en oikeasti osannut odottaa että tänään olisi se päivä kun silittäisin sitä viimeistä kertaa. En ollut osannut suhtautua asiaan mitenkään kun se tuli niin yllättäen. Kaikki meni vain niin sumussa koko muutaman tunnin lääkärireissun ajan. En pystynyt katsomaan kun meidän kissan hengitys lakkasi. En pystynyt katsomaan muutakuin sen selkää. Olisi muuten piirtynyt ikävä kuva verkkokalvoille.

Kotona me heitettiin hiekkalaatikon hiekat ja kuivaraksut roskiin ja itkettiin äitin kanssa. Kaikki meidän kissasta muistuttavat tavarat me laitettiin piiloon, sillä oli vain niin kivuliasta nähdä ne. Koko talo tuntui tyhjältä ja orvolta. Vähän aikaa sitten äiti toi mut omaan kotiin. En tiedä milloin pystyn seuraavan kerran käymään kotona.

Toisaalta itkettää, mutta toisaalta on todella rauhallinen fiilis. Kun tiedän ettei sen enää tarvitse kärsiä kivuissansa. Se on nyt paremmassa paikassa. Sen on nyt hyvä olla. Toivon että se sai elää hyvän elämän meidän kanssa. Me hoidettiin sitä parhaamme mukaan ja koitettiin tarjota sille hyvä koti.

En vieläkään oikein usko kaikkea todeksi, ehkä en tällä hetkellä edes haluakaan. Hyväksyn asian vähitellen siinä tahdissa kun pystyn. Ajattelin kirjoittaa jos se auttaisi edes vähän. Me ollaan äidin kanssa itketty ihan koko illan. Muu perhe on reissussa, joten tällä hetkellä äidin lisäksi tästä tietää vain iskä, ei mun kaksi veljeä. Iskä soitti äsken kuulumisia, ja kertoi ettei pikkuveljelle ole vielä kerrottu. Tekee pahaa ajatellakin, kuinka veljen kiva lomareissu saa tällaisen käänteen. Veljelle meidän kissa oli niin rakas. Tekee pahaa edes miettiä, miten 11-vuotias osaa tällaisen asian ottaa.

Koitan tässä nyt jotenkin jatkaa elämää normaaliin tapaan, vaikka vähän hölmöltä se tuntuukin näin ison ja ikävän tapahtuman jälkeen.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

En oo jaksanut olla täällä aktiivinen, ihan vaan siksi ettei ole mitään kirjoitettavaa. Ja tuntuu myös siltä että jos kirjoitan blogiin siitä kuinka hyvin on mennyt, niin ei ketään kiinnosta. Onhan tää mun sairausblogi, ja tuntuu että ihmisiä kiinnostaa vaan se kun menee huonommin. Mutta ajattelin nyt kuitenkin kirjoittaa.

Viime postaukset tuntuu väkinäisesti kirjoitetuilta, ei mulla oikeasti ole ollut oikein mitään kirjoitettavaa, mutta kunhan oon vaan kirjoittanut. Poistin muutaman postauksen, kun alkoi ärsyttämään ne. En tiedä mitä tekisin blogin kanssa. En tietenkään halua poistaa tätä blogia, täällä on koko mun selviytymistarina, mutta voi olla että kirjoitan tänne todella harvoin. Vai mitä mieltä te ootte, kiinnostaako teitä sellaiset positiivisemmat postaukset? Ja voinhan toki kertoa sairauksista, mutta parantumiseen kannustavasti.

Mulla on siis mennyt jo pidemmän aikaa hyvin. Viime postauksessa kerroin että paha olo iski (tosin poistin sen postauksen kun se alkoi ärsyttämään), mutta se kesti vaan sen yhden päivän. Helposti tulkitsen yhden pienen ahdistuksen merkiksi siitä että alkaa huonompi jakso. Nyt on kuitenkin mennyt jo kuukauden, jollei ylikin, tosi hyvin. Ahdistuksia tulee todella harvoin. Jaksan tehdä asioita ja elämä on mielekästä. Jaksan harrastaa, käydä koulussa ja tehdä kotitöitä. Välillä tekee mieli ottaa takapakkia, koska elämä joka ei ole sairauksien täyttämää, tuntuu niin pelottavalta. Olenhan sairastanut jo niin kauan. Nyt on kuitenkin tällainen hyvä jakso, joten on iso mahdollisuus aloittaa se parantuminen. Kaksi vuotta sitten keväällä alkoi parantumisprosessi syömishäiriöstä, ja sen selätin. Nyt tänä keväänä on mahdollisesti vuorossa parantumisprosessi tästä kaikesta sairastamisesta. Keväällä mieliala nousee, joten on helpompi aloittaa se parantuminen. Kyllä siinä parantumisessa on vaan niin tärkeää se oma motivaatio. Ei kukaan parane, jos ei edes halua parantua.

Tällä hetkellä oon todella tyytyväinen mun elämään. Mä aloitin unelmieni harrastuksen, valmistun aika varmasti lukiosta kesän alussa, teen asioita joita rakastan ja mulla on suunnitelmia elämälle. Silloin kun mä olin todella sairas, en mä pystynyt mitään unelmia toteuttamaan. Nyt pystyn, kun on voimia ja se tuntuu musta ihan mahtavalle. Vihdoinkin elämällä on oikeasti joku suunta.

Vaikka mulla onkin mennyt "vaan" vähän yli kuukauden hyvin, niin en oikeasti edes muista milloin olisi mennyt näin kauan hyvin. Ei oikeasti varmaan kolmeen vuoteen. Nyt aion käyttää kaiken tän energian ja elämänilon hyödyksi. Tulee varmasti takapakkeja, mutta en halua että ne vetää takaisin sairauksiin. Ja sellainen jonka jokainen parantuja joutuu varmasti kokemaan on se, että aluksi elämä ilman sairauksia tuntuu tyhjältä, jopa tylsältä, kun sairaus ei kuulukaan enää koko ajan elämään. Mutta se vaihe menee koko ajan ohi, oon ite sen huomannut. Kunhan ei luovuta ja jaksaa vaan taistella. Tää on vain tällainen ikävä välivaihe joka pitää selättää. Toivottaisin nyt kaikille tsemppiä, mutten usko että se oikein mitään muuttaa. Mutta uskon että se parantuminen on oikeasti mahdollista. Ei elämä vaan voi olla aina ikävää, vaikka siltä tuntuukin.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Viimeiset pari päivää olen ollut iloinen. Viikon on ollut parempi jakso. En voi vielä varmastikaan pitkiin aikoihin sanoa olevani parantunut täysin, mutta sitä kohti mennään. Askel askeleelta. Välillä tulee tietenkin takapakkeja. Ne kuuluu asiaan, muttei kannata antaa niiden vetää takaisin sairauden pauloihin.

Paha olo on turvallista. Kun on iloinen ja tulee vastoinkäymisiä, siitä on suuri pudotus alaspäin. Kun on jo valmiiksi alakuloinen, tuntuu ettei vaan voi mennä enää kovin paljoa alaspäin kun on jo valmiiksi pohjalla. Melankolinen musiikki on koukuttavaa ja suru tuntuu niin turvalliselta. On niin helpottavaa pitää itsemurhaa vaihtoehtona, kun tulee joku ikävä asia vastaan elämässä. Parantuneena täytyy luopua siitä varasuunnitelmasta, opetella pärjäämään ihan itse.

Sairauksista irti päästäminen on vaikeaa, kun on sairastanut lähes koko elämänsä. Uskon kuitenkin että sitten kun olen mahdollisesti joku päivä terveempi ja on enemmän voimavaroja, voin sanoa että parantuminen todella oli sen arvoista.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Oon keskiviikosta asti maannut sängyn pohjalla flunssassa. Tänään oon ihan supertyytyväinen itseeni sillä tein neljä (!!!!!) tuntia koulujuttuja. Sain tosi paljon aikaan. Mulle tulee välillä tällaisia energiapiikkejä, jotka käytän sit hyödykseni ja teen silloin koulujuttuja. Niitä tulee vaan aika harmillisen harvoin. Oon miettinyt valmistumista, kyllä mä hitto vie aion valmistua tänä vuonna! Kyllä asiat jotenkin selviää, maanantainakin on opo-palaveri, jossa keksitään varmasti joku ratkaisu tilanteeseen. Teen ehkä suurimman osan lopuista kursseista itsenäisesti, kun tunneille meno ei nyt oikein onnistu multa.

Aattelin vähän taas poistella blogista postauksia, kun arvaan että sieltä löytyy jotakin kammottavia postauksia vuosien takaa...En nyt kaikkea mee poistamaan, mut jotakin varmaan lähtee roskakoriin.

En nyt oikein löydä sanoja, joita kirjoittaa. Tekisi mieli saada aikaiseksi muodostaa tänne edes muutama järkevä lause, mutten onnistu. En enää osaa pukea fiiliksiä sanoiksi. Kirjoitan ehkä tänään uudelleen.