tiistai 28. helmikuuta 2017

Tänään oli yksi elämäni kauheimmista päivistä, kun lähdettiin äidin kanssa tyhjän kantokopan kanssa eläinlääkäristä. Meidän kissa lopetettiin. Ei tätä surun määrää ymmärrä ihminen joka ei omista lemmikkiä. Meidän kissa ei ollut vain lemmikki, se oli yksi perheenjäsen ja tärkeä terapiaeläin, joka toi lohtua kun oli huono fiilis.

En osannut ennen lääkärireissua aavistaakaan että se lopetettaisiin. Olihan se ollut jo pitkään vähän huonossa kunnossa, mutta en osannut aavistaa mitään, ennenkuin lääkäri totesi että elinaikaa oli enintään kolme viikkoa. Että kivuton kuolema saataisiin lopettamalla meidän kissa heti. Että ei ole järkeä pitää kissaa hengissä kivuissaan. Kasvaimia oli suolistossa ja sydämessä, painokin oli laskenut alle kolmeen kiloon. Olihan sillä ikääkin jo lähemmäs kaksikymmentä vuotta, mutta en oikeasti osannut odottaa että tänään olisi se päivä kun silittäisin sitä viimeistä kertaa. En ollut osannut suhtautua asiaan mitenkään kun se tuli niin yllättäen. Kaikki meni vain niin sumussa koko muutaman tunnin lääkärireissun ajan. En pystynyt katsomaan kun meidän kissan hengitys lakkasi. En pystynyt katsomaan muutakuin sen selkää. Olisi muuten piirtynyt ikävä kuva verkkokalvoille.

Kotona me heitettiin hiekkalaatikon hiekat ja kuivaraksut roskiin ja itkettiin äitin kanssa. Kaikki meidän kissasta muistuttavat tavarat me laitettiin piiloon, sillä oli vain niin kivuliasta nähdä ne. Koko talo tuntui tyhjältä ja orvolta. Vähän aikaa sitten äiti toi mut omaan kotiin. En tiedä milloin pystyn seuraavan kerran käymään kotona.

Toisaalta itkettää, mutta toisaalta on todella rauhallinen fiilis. Kun tiedän ettei sen enää tarvitse kärsiä kivuissansa. Se on nyt paremmassa paikassa. Sen on nyt hyvä olla. Toivon että se sai elää hyvän elämän meidän kanssa. Me hoidettiin sitä parhaamme mukaan ja koitettiin tarjota sille hyvä koti.

En vieläkään oikein usko kaikkea todeksi, ehkä en tällä hetkellä edes haluakaan. Hyväksyn asian vähitellen siinä tahdissa kun pystyn. Ajattelin kirjoittaa jos se auttaisi edes vähän. Me ollaan äidin kanssa itketty ihan koko illan. Muu perhe on reissussa, joten tällä hetkellä äidin lisäksi tästä tietää vain iskä, ei mun kaksi veljeä. Iskä soitti äsken kuulumisia, ja kertoi ettei pikkuveljelle ole vielä kerrottu. Tekee pahaa ajatellakin, kuinka veljen kiva lomareissu saa tällaisen käänteen. Veljelle meidän kissa oli niin rakas. Tekee pahaa edes miettiä, miten 11-vuotias osaa tällaisen asian ottaa.

Koitan tässä nyt jotenkin jatkaa elämää normaaliin tapaan, vaikka vähän hölmöltä se tuntuukin näin ison ja ikävän tapahtuman jälkeen.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

En oo jaksanut olla täällä aktiivinen, ihan vaan siksi ettei ole mitään kirjoitettavaa. Ja tuntuu myös siltä että jos kirjoitan blogiin siitä kuinka hyvin on mennyt, niin ei ketään kiinnosta. Onhan tää mun sairausblogi, ja tuntuu että ihmisiä kiinnostaa vaan se kun menee huonommin. Mutta ajattelin nyt kuitenkin kirjoittaa.

Viime postaukset tuntuu väkinäisesti kirjoitetuilta, ei mulla oikeasti ole ollut oikein mitään kirjoitettavaa, mutta kunhan oon vaan kirjoittanut. Poistin muutaman postauksen, kun alkoi ärsyttämään ne. En tiedä mitä tekisin blogin kanssa. En tietenkään halua poistaa tätä blogia, täällä on koko mun selviytymistarina, mutta voi olla että kirjoitan tänne todella harvoin. Vai mitä mieltä te ootte, kiinnostaako teitä sellaiset positiivisemmat postaukset? Ja voinhan toki kertoa sairauksista, mutta parantumiseen kannustavasti.

Mulla on siis mennyt jo pidemmän aikaa hyvin. Viime postauksessa kerroin että paha olo iski (tosin poistin sen postauksen kun se alkoi ärsyttämään), mutta se kesti vaan sen yhden päivän. Helposti tulkitsen yhden pienen ahdistuksen merkiksi siitä että alkaa huonompi jakso. Nyt on kuitenkin mennyt jo kuukauden, jollei ylikin, tosi hyvin. Ahdistuksia tulee todella harvoin. Jaksan tehdä asioita ja elämä on mielekästä. Jaksan harrastaa, käydä koulussa ja tehdä kotitöitä. Välillä tekee mieli ottaa takapakkia, koska elämä joka ei ole sairauksien täyttämää, tuntuu niin pelottavalta. Olenhan sairastanut jo niin kauan. Nyt on kuitenkin tällainen hyvä jakso, joten on iso mahdollisuus aloittaa se parantuminen. Kaksi vuotta sitten keväällä alkoi parantumisprosessi syömishäiriöstä, ja sen selätin. Nyt tänä keväänä on mahdollisesti vuorossa parantumisprosessi tästä kaikesta sairastamisesta. Keväällä mieliala nousee, joten on helpompi aloittaa se parantuminen. Kyllä siinä parantumisessa on vaan niin tärkeää se oma motivaatio. Ei kukaan parane, jos ei edes halua parantua.

Tällä hetkellä oon todella tyytyväinen mun elämään. Mä aloitin unelmieni harrastuksen, valmistun aika varmasti lukiosta kesän alussa, teen asioita joita rakastan ja mulla on suunnitelmia elämälle. Silloin kun mä olin todella sairas, en mä pystynyt mitään unelmia toteuttamaan. Nyt pystyn, kun on voimia ja se tuntuu musta ihan mahtavalle. Vihdoinkin elämällä on oikeasti joku suunta.

Vaikka mulla onkin mennyt "vaan" vähän yli kuukauden hyvin, niin en oikeasti edes muista milloin olisi mennyt näin kauan hyvin. Ei oikeasti varmaan kolmeen vuoteen. Nyt aion käyttää kaiken tän energian ja elämänilon hyödyksi. Tulee varmasti takapakkeja, mutta en halua että ne vetää takaisin sairauksiin. Ja sellainen jonka jokainen parantuja joutuu varmasti kokemaan on se, että aluksi elämä ilman sairauksia tuntuu tyhjältä, jopa tylsältä, kun sairaus ei kuulukaan enää koko ajan elämään. Mutta se vaihe menee koko ajan ohi, oon ite sen huomannut. Kunhan ei luovuta ja jaksaa vaan taistella. Tää on vain tällainen ikävä välivaihe joka pitää selättää. Toivottaisin nyt kaikille tsemppiä, mutten usko että se oikein mitään muuttaa. Mutta uskon että se parantuminen on oikeasti mahdollista. Ei elämä vaan voi olla aina ikävää, vaikka siltä tuntuukin.