tiistai 28. helmikuuta 2017

Tänään oli yksi elämäni kauheimmista päivistä, kun lähdettiin äidin kanssa tyhjän kantokopan kanssa eläinlääkäristä. Meidän kissa lopetettiin. Ei tätä surun määrää ymmärrä ihminen joka ei omista lemmikkiä. Meidän kissa ei ollut vain lemmikki, se oli yksi perheenjäsen ja tärkeä terapiaeläin, joka toi lohtua kun oli huono fiilis.

En osannut ennen lääkärireissua aavistaakaan että se lopetettaisiin. Olihan se ollut jo pitkään vähän huonossa kunnossa, mutta en osannut aavistaa mitään, ennenkuin lääkäri totesi että elinaikaa oli enintään kolme viikkoa. Että kivuton kuolema saataisiin lopettamalla meidän kissa heti. Että ei ole järkeä pitää kissaa hengissä kivuissaan. Kasvaimia oli suolistossa ja sydämessä, painokin oli laskenut alle kolmeen kiloon. Olihan sillä ikääkin jo lähemmäs kaksikymmentä vuotta, mutta en oikeasti osannut odottaa että tänään olisi se päivä kun silittäisin sitä viimeistä kertaa. En ollut osannut suhtautua asiaan mitenkään kun se tuli niin yllättäen. Kaikki meni vain niin sumussa koko muutaman tunnin lääkärireissun ajan. En pystynyt katsomaan kun meidän kissan hengitys lakkasi. En pystynyt katsomaan muutakuin sen selkää. Olisi muuten piirtynyt ikävä kuva verkkokalvoille.

Kotona me heitettiin hiekkalaatikon hiekat ja kuivaraksut roskiin ja itkettiin äitin kanssa. Kaikki meidän kissasta muistuttavat tavarat me laitettiin piiloon, sillä oli vain niin kivuliasta nähdä ne. Koko talo tuntui tyhjältä ja orvolta. Vähän aikaa sitten äiti toi mut omaan kotiin. En tiedä milloin pystyn seuraavan kerran käymään kotona.

Toisaalta itkettää, mutta toisaalta on todella rauhallinen fiilis. Kun tiedän ettei sen enää tarvitse kärsiä kivuissansa. Se on nyt paremmassa paikassa. Sen on nyt hyvä olla. Toivon että se sai elää hyvän elämän meidän kanssa. Me hoidettiin sitä parhaamme mukaan ja koitettiin tarjota sille hyvä koti.

En vieläkään oikein usko kaikkea todeksi, ehkä en tällä hetkellä edes haluakaan. Hyväksyn asian vähitellen siinä tahdissa kun pystyn. Ajattelin kirjoittaa jos se auttaisi edes vähän. Me ollaan äidin kanssa itketty ihan koko illan. Muu perhe on reissussa, joten tällä hetkellä äidin lisäksi tästä tietää vain iskä, ei mun kaksi veljeä. Iskä soitti äsken kuulumisia, ja kertoi ettei pikkuveljelle ole vielä kerrottu. Tekee pahaa ajatellakin, kuinka veljen kiva lomareissu saa tällaisen käänteen. Veljelle meidän kissa oli niin rakas. Tekee pahaa edes miettiä, miten 11-vuotias osaa tällaisen asian ottaa.

Koitan tässä nyt jotenkin jatkaa elämää normaaliin tapaan, vaikka vähän hölmöltä se tuntuukin näin ison ja ikävän tapahtuman jälkeen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti