keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Kuulumisia

Kaks viimesintä päivää on ollut vähän huonompia. Eilen treenit meni huonosti ja ajattelin kotiin tullessani että oon meidän ryhmän huonoin. Sain fiiliksen vähän paremmaksi kun mietin että mä oon uusin tulokas meidän harrasteryhmässä ja harjoittelemalla voin kehittyä. Tänään sitten illasta ajatukset valtasi sairauden pelot, jotka on vähän taas pahentunut. Ehti ne hetken olla täysin poissa. Nykyisin osaan kuitenkin ajatusten avulla puhua itselleni järkeä, tai ainakin rauhotella itseäni. Elän hetkessä, tällä hetkellä kaikki on hyvin, turha murehtia liikaa tulevaa.

Eksyin tänään myös lukemaan masennusblogeja. Huomasin kuitenkin heti että fiilis paheni, joten lopetin lukemisen. Masennukseen uppoutuminen on mun defenssi sairauden pelolta. Jos masennun ja haluan kuolla, mun ei tarvitse pelätä kuolemaa. Tiedän että se on tyhmää, joten koitan keksiä jotakin muita keinoja selviytyä pelolta.

Mutta viime viikolla tuli kuitenkin tosi positiivisia uutisia, nimittäin viimeiset ylioppilaskirjoitukset on suoritettu, pääsin niistä läpi ja kesäkuussa on sitten ylioppilasjuhlat. Vielä olis 5 kurssia tekemättä, mutta kyllä tässä on vielä kuukausi aikaa ja yksi kurssi loppuu onneksi viikon päästä. Mun unelma valmistumisesta on siis vihdoin totta. Koulun jälkeinen aika vähän pelottaa. En palaa enää syksyllä lukioon, monet tukiverkot koululta lähtee, vaihdan keskustelupaikkaa aikuispuolelle ja aloitan ehkä jossakin vaiheessa avoimessa yliopistossa opinnot. Enemmän ootan kuitenkin innolla valmstumisen jälkeistä aikaa. Kaikkien näiden tylsien yhteiskuntaopin, historian, maantiedon yms. kurssien jälkeen pääsen vihdoin keskittymään just mua kiinnostaviin opiskelujuttuihin kun luen pääsykokeisiin ja uusin yo-kokeen.

Tällä hetkellä kuitenkin masentaa aika paljon, mutta aamulla on ehkä eri fiilis.

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Tänään on ollut ihan hyvä päivä. Välillä on itketty ja kovasti on vaihdettu kuulumisia perheen kanssa. Pikkuveli oli ottanut meidän kissan kuoleman todella raskaasti, mutta yhdessä tuetaan toinen toisiamme. Koitan jatkuvasti saada ajatukset muualle, mutta hankalaahan se on, kun ajatukset jatkuvasti kulkeutuu eiliseen. Ei sitä vieläkään usko todeksi. Nyt oli oikeastaan sellainen hetki, jolloin parhaiten pystyn tämän asian ottamaan, niin pahalta kun tuntuukin sanoa noin. Pari kuukautta sitten olisin varmasti reagoinut paljon voimakkaammin, puhumattakaan jos tää olisi tapahtunut pari vuotta sitten kun ramppasin osastolla. Nyt on sen verran voimia että pystyn ottamaan asian vastaan edes jollakin tavalla. Ja vastoinkäymiset vahvistaa, niin uskon tämänkin ikävän tapahtuman tekevän.

Onhan se ihan kamalaa ajatella että yksi tärkeä asia elämässä on ikuisesti poissa. Että ei meidän kissaa saa koskaan ikinä takaisin. En kuitenkaan halua velloa siinä ajatuksessa, kun se saa vaan ikävän olon.

Ensi viikolla alkaa koulu ja vähän pelottaa kun saatan purskahtaa itkuun ihan yhtäkkiä. Jos alankin itkeä kesken tunnin....Oon myös vähän omissa ajatuksissani koko ajan, joten saa nähdä miten pystyn tunnilla keskittymään. Mutta hei, viimeinen jakso lukiossa. Kyllä mä jaksan.

Nyt meen nukkumaan kun kellokin lähestyy taas kahta.