lauantai 1. huhtikuuta 2017

"Miks on niin vaikeeta myöntää julkisesti et oon heikko?
Tai se et mun sisäl on kaunis prinsessa ja karmiva peikko
Miks on niin vaikeeta puhuu suoraan ja katsoo silmiin?
Miks jos en ymmärrä jotain nyökytän et muka ymmärsin?
Tää on elämänkoulu, ei pudonnu omena kauas puusta
sitä opitaan niin kauan et hampaat putoo suusta


Se tuli niinku taivaalta salama
valkeena kasvot ku lakana
Juuri ku luulin saaneeni kii, se oliki mun takana"



Jotenkin pari päivää on ollut vähän alavireinen olo. Pelottaa edelleen että sairastan jotain vakavaa tautia. Joskus käännän sen voimavaraksi ja nautin sitten täysillä jokaisesta hetkestä, jonka saan elää.

En haluaisi myöntää jos mulla on paha olla tai ahdistaa. Haluan olla vahva, haluan että mulla menee hyvin. En halua sanoa mun hoitajalle jos mulla menee huonommin, enkä etenkään lääkärille. Jotenkin tuntuu että ne vähättelee mua jos kerron että on nyt vähän mieliala laskenut. Etenkin opiskelujen suhteen. Tiedän että jos mä en ole täysissä voimissa ja terve, ne sanoo että musta ei ole opiskelemaan yliopistoon. Se tuntuu pahalle. Haluan että ne uskoo että musta on vielä johonkin. Mä vaihdan kesän alussa aikuispuolelle, ja mä oikeastaan odotan jo sitä. Pääsee juttelemaan ihan uusille ihmisille. Voihan se olla negatiivinenkin muutos, mutta ainakin nyt se tuntuu positiiviselle. Ehkä se uusi ihminen ymmärtää mua paremmin ja näkee mun asioita ihan uudessa valossa.

Mua on ahdistanut oikeastaan tän koko päivän. Äsken olin kotona käymässä ja meillä oli tosi kivaa, käytiin äitin kanssa lenkillä ja saunassa, syötiin, katsottiin yhdessä vanhoja valokuvia ja naurettiin. Pikkuveli olisi halunnut että jään pidemmäksikin aikaa, mutta aattelin kuitenkin lähteä kotiin kun alkoi vähän väsyttää. Tuntu kivalle kun veli pyysi jäämään, se kertoo että oon tärkeä. Nyt kuitenkin kun tulin kotiin, iski taas ahdistus.

Mulla on monena päivänä ollut paljon aktiviteetteja, ja ei oo ahdistanut kun on ollut aina jotain mitä tehdä. Nyt kuitenkin tuntuu että ei oo mitään tekemistä. Oon varmaan joskus puhunut blogissa että mua ahdistaa olla tekemättä mitään. Se on vaan ihan kamalaa. Se että on vaan ja istuu ja tuntee kuinka aika kuluu. Tällä hetkellä on just sellanen fiilis. Voisin ehkä mennä nukkumaan kohta. Väsyttää. Ehkä yö veis ahdistuksen pois ja aamulla olis taas parempi mieli. Tosin niin oon aatellut nyt monta päivää eikä niin oo tapahtunut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti