tiistai 2. toukokuuta 2017

Ajattelin tulla pitkästä aikaa päivittelemään tännekin jotain. Suoritin lukion viimeisen kokeen viime viikolla ja nyt on lukio ohi. Seuraavaksi onkin sitten kesäkuussa valmistujaiset. Hullua että mä sittenkin valmistuin.

Päivät on nyt sitten aika tyhjiä, välillä käyn vaan kuntoutuksessa juttelemassa. Tosin mun hoitajaakin tapaan vain ehkä kerran kuukaudessa, kun en koe että keskustelusta on kamalasti hyötyä. Nykyisin tuntuu että mua vaivaavat asiat on helpompi selvitellä itse pään sisällä, kun jutella ammattiauttajan kanssa. Tuleen niin helposti väärinkäsityksiä ja otan sitten niistä itseeni.

Pitäisi keksiä päivisin tekemistä, niin en ihan laiskistu. Saatan olla vielä vuoden, jopa monta, ilman koulupaikkaa. Ajattelin kyllä mennä avoimeen yliopistoon kesällä/syksyllä, pitäisi vaan ottaa enemmän selvää siellä opiskelusta. Mutta muuten koitan pitää arjen pystyssä. Ostin itselleni Bullet journalin, ja kunhan saan sen valmiiksi niin se varmasti auttaa arjen suunnittelussa. Viime viikko meni vähän laiskotellen, ja oli huono fiilis, mutta katsotaan olisko tää viikko sitten parempi.

Eilen oli taas huono fiilis ja mietin menneitä. Kun kaikki oli paremmin silloin kun olin sairaalassa. Pystyin nauttimaan asioista täysillä ja tein paljonpaljon kaikkea. Juttelin S:lle tästä ja silloin mä tajusin mikä tässä on vialla! Mä kaipaan todella vahvoja tunneärsykkeitä arkeen. Ne tulee kokemusten kautta, mutta tuntuu että nykyisin mikään ei tunnu niin vahvasti kun silloin pari vuotta sitten. En tiedä johtuiko se ihan vaan murrosiästä, kun silloin tunteet on niin vahvoja muutenkin. Jostakin syystä liitän ne vahvat tunteet kuitenkin siihen, että olin silloin sairaampi ja tunsin sen takia kaikki vahvemmin. Tuntuu että täytyisi taas palata pohjalle, jotta voisin tuntea enemmän.

Tänään kuitenkin heräsin auringonsäteisiin ja söin aamupalan auringon lämmittäessä selkää. Jostakin kaukaa kuului hurinaa, aivan kuin moottoriveneen ääntä. Se toi mieleen nuoruuden kesät, kun kesäpäivinä järveltä kantautui tuollaista ääntä. Pystyin sanomaan olevani oikeasti tosi onnellinen. Ja silloin mä tajusin että haluanko oikeasti palata takaisin pohjalle? On pakko olla joku muu tapa saada vahvoja tunnekokemuksia ja nauttia elämästä, ilman sairauksia.

Välillä tulee myös tyhmä ajatus siitä, että mun kädet pitäisi olla pahemmin viillellyt, jotta voisin olla oikeasti selviytyjä. Että mä en ole ollut oikeasti sairas, jos mulla on vain näin vähän arpia. Koen että olen "huono selviytyjä", jos en ole viillellyt pahemmin. Kuntoutuksessakin hoitaja sanoi että ei mun arvet ole pahat. Käänsin sen niin että ne ovat siis säälittävät. Tiedän että tarkoitus oli vaan kannustaa mua kulkemaan rohkeesti ulkona lyhythihaisella ilman ahdistusta. Pitäisi ehkä puhua tästä kun se vaivaa vieläkin, vaikka tästä taitaa olla jo vuosi...

Nykyisin elämässä ei ole stressiä. Välillä stressaan ja tajuan että hei, ei mulla edes ole mitään stressattavaa. On niin outoa kun ei ole koko ajan koulutyöt odottamassa. Koulujen loppuminen tuntuu ihan uudelta alulta elämässä. Nyt voin tehdä elämästäni sellaista kun haluan. Toisaalta pelottavaa on se, että nyt mä olen ihan ite se joka määrittelee mun arjen. Mä olen se joka määrittelee itselleni pääsykokeeseen opiskeltavat ajat, mä olen se joka määrää milloin menen nukkumaan ja mä olen se joka päättää jäänkö vain loppuelämäkseni kotiin, vai hankinko välivuodeksi väliaikaisen opiskelupaikan, töitä, haenko sitten joskus kouluun...

Mulla on sellainen aivan pieni epäilys että tulevasta kesästä voisi tulla hyvä. Ehkä ainakin parempi kuin viime kesästä. Yritän ainakin parhaani. 

"Pidän siitä mistä kerrot
Pidän siitä miten kerrot, asioita tunteita
Valoa ja pimeää
kummassakin laulussa hyvä tunne kasvaa ja kasvaa
En pidä siitä että siirtyminen vaatii mahtavia tekoja
Miten kaikki voi olla valmista kun ei ole edes tehty mitään?
sateen jälkeen hiekkatiellä kauneus hehkuu ja kumartaa syvään
Miten niin jalat maassa, oletko koskaan nähnyt kenenkään kävelevän ilmassa?"